torstai 17. joulukuuta 2015

Suomen lihavat hevoset

Jokaisella on omat mielipiteensä hevostenpidosta ja se on aivan ok niin kauan kuin omat tavat eivät aiheuta vahinkoa tai kärsimystä kenellekään. Joissakin asioissa ei kuitenkaan minusta ole kuin yksi ainoa oikea vaihtoehto, kuten lihavuuskunnossa. Tuskin kukaan tieten tahtoen haluaa pitää hevosensa liian lihavana tai -laihana? Silti Suomessa tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä että hevonen on hieman liian tuhti jos ei jopa vallan lyllerö. Miksi?

Onko taustalla ajatus että ennemmin tahtoo hevosensa näyttävän kärsivän liiasta hoivasta kuin sen puutteesta? Kenties, kyllähän me kaikki tiedämme millaista p*skanpuhumista selän takana hevospiirit sisältävät ja kuinka helposti ihmisille lyödään erinäisiä leimoja. Minulla on tästä ihan omakohtaista kokemusta: kevät-kesäisin nuori täykkäriorini, joka jo rotunsakin (ahaltek) puolesta on varsin kuivarunkoinen kaveri, laihtuu hormonihyrräilyssään. Silloin en todellakaan kehtaa käydä sen kanssa missään valmennuksissa tai kisoissa, sillä vaikka itse tiedän että parhaani yritän enkä pidä oriani todellakaan nälässä niin tietääkö muut, tai tahtovatko he edes tietää? Jo tämän rodun peruskuivakka olemus (moni sekoittaa kuivan ja laihan toisiinsa vaikka ne ovat kaksi täysin eri asiaa) on saanut aikaan kysymyksiä hevoseni ruokinnasta, joten häpeäkseni joudun myöntämään että ryhmäpaineen alla olen sortunut lihottamaan orin punkeroksi - ja surullista kyllä, saanut silloin hyväksyviä kommentteja että "no nythän se näyttää jo hevoselle". Siis häh?!


Kevät 2014. Henneken asteikolla 4.

Sitten kävi näin, Henneken asteikolla 6 eli selkäranka upposi ja kylkiluut katosi. Talvi 2014.

Nyt aion olla rohkea enkä lihota enää hevosraasua. Tajusin eläinlääkärin saarnan jälkeen etten tahdo ystäväni kärsivän minun mielistellessäni muita säästääkseni omat kasvoni. Olin niin kovasti välttänyt näyttämästä eläinrääkkääjältä että enemmänkin sorruin sellaiseksi, ja sen hoksaaminen herätti ikävällä tavalla, morkkis oli ja on sanoinkuvaamaton.

Hyvässä lihaskunnossa olevalla hevosella kylkiluiden pitää tuntua kevyesti sivelemällä paistamatta silti kirkuen näkyvissä (tosin joillakin roduilla, kuten juuri tekellä, saa ns. "false ribs" eli kehon viimeisimmät kylkiluut, erottua). Sen okahaarakkeet eivät erotu, eikä selässä kulje toisaalta myöskään syvää vakoa selkärangan hukkuessa läskiin. Toki erinäiset sairaudelliset ja/tai muut syyt saattavat muokata hevosen kroppaa, olen esim. tavannut hevosen jonka selkään on jäänyt muutama okahaarake pateiksi epäsopivan satulan aiheuttamien muutosten vuoksi. Kun edellä mainittuja neuvoja kuitenkin suurin piirtein seuraa niin ollaan jo lähellä totuutta.

Jos tämä teksti avasi edes yhden muun omistajan silmät sille mikä on hevoselleen oikeasti hyväksi, ei kivulias avautumiseni ollut turha.

Kokemuksen rintaäänellä: Katso peiliin, ja sitten hevostasi. Syötätkö parhaan ystäväsi sairaaksi?

Lähteet:
MAAK grading rules
Hevostietokeskus: hevosen lihavuuskunnon määritys

Tässä kuvassa on ruuna, ei kantava tamma. Believe it or not! Häpeän silmät päästäni.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Suhde hevosiin — ja kaikkeen muuhunkin


Vuoden aikana olen listannut niin paljon kirjoituksenaiheita että tuntuu vaikealta valita mistä aloittaisin, mutta tämä tuntui luonnolliselta tekstiltä ensimmäiseen postaukseen: kuinka suhtaudun hevosiini, miten näen ne ja miksi tulen kirjoittamaan miten kirjoitankaan.

Kun kerron elämästäni ja tallistani, muotoilen johonkin väliin aina lähes poikkeuksetta fraaseja "Minulla on tämmöinen ja tämmöinen hevonen" tai "omistan näin ja näin monta hevosta". Käyttämistäni lauseista huolimatta en osaa kuvitella hevosia - tai sen puoleen mitään muutakaan eläintä - omaisuudekseni. Eihän mitään elollista voi omistaa toinen kuin tuo itse! "Omistan" eläimeni samalla tavalla kuin esimerkiksi tyttöystävän voi "omistaa", kuulumme tavallaan yhteen mutta olemme kaksi erillistä elollista olentoa jolla kummallakin on oma elämä ja tahtonsa. Käytännössä katsoen olemme siis vain samaa tonttia asuttava yhteisö, ihmiset, hevoset, koirat, kissat ja kaikki muut.

Arvomaailmani juontaa siitä perusajatuksesta että kaikki elolliset ovat minulle samanarvoisia. Ihminen on eläin muiden joukossa, me loistamme omalla tavallamme älyssä, toiset eliöt toisissa. Esimerkiksi luonnossa omin vaistoin ja avuin selviytymisessä emme yllä läheskään suurimman osan tasolle (ihminen vs. karhu, kumpikohan lie pärjää korvessa paremmin). Kaikki tontillamme asuvat ovat siis yhdenvertaisia ja niin hevosen, koiran, ihmisen kuin kaninkin elämä on yhtä arvokas.

Niiden jotka miettivät nyt olenko aivan överi kettutyttöpoika joka laittaa eläimen ihmisen edelle, niin ei hätää, en. En laita elollisia tärkeysjärjestykseen ilman vakavia syitä, ihmisillä on ihmisten tarpeet ja hevosilla hevosten. Suomeksi tarkoitan siis sitä että minä en kuulu niihin joiden mielestä ratsastaminen on oikein tehtynäkin (!) hevosen hyväksikäyttämistä, tarha on vankila ja hevonen kuuluisi luontoon. Ei, minä pidän hyvällä omatunnolla hevoseni tallissa ja ratsastan, ajan, kisaan ja valmentaudun. Kunnia-asianani pidän sitä että koitan tehdä kaiken vain hevosille niin mukavaksi kuin suinkin, ehkeivät ne ratsastamisesta nauti mutta voin tehdä siitä edes mukavan hetken oppia, liikkua ja ansaita palkkioita. Yritän taata hevosilleni mahdollisimman hyvän hevosen elämän, ja silloin kun joudun toimimaan niiden luontoa vastaan esimerkiksi sulkemalla karsinaan, yritän tehdä siitä niin vähän epämiellyttävää kuin vain pystyn.

Tähän sekavaan sanaoksennukseen päätän ensimmäisen postaukseni. Kiitos ja anteeksi. :-)

Juna kulkee taas

Tästä jatkuu! Minun piti lopettaa bloggaaminen 2019, ja sen teinkin. Kävipä kuitenkin niin, että Instagramissa tuli vähän väliä toivetta (vi...