maanantai 30. lokakuuta 2017

Ahaltek, ei mikään pelkkä kiiltokuvahevonen!

On aivan mahtava huomata miten ahalteket ovat päässeet ns. "pinnalle", niin Suomessa kuin maailmallakin. Varsinkin Staran artikkeli on pyörinyt suhteellisen paljon somessa.

Muttamutta.

© Pascal Mouawad
Miksi kaikkialla täytyy olla esillä juuri tämän saman orin, Ak Gezin, samat kuvat? Juu, onhan se komia kuin mikä, kaunis helmenhohtoinen cremello vinttikoiramaisella aavikkojuoksijan kropalla, ei ihmekään että oli vuotensa (2012) Northern Star-voittaja, julistettu jopa (epävirallisesti?) maailman kauneimmaksi hevoseksi. Mutta kun siinäpä se onkin: suurin osa ahaltekeistä eivät ole yhtä mieleenpainuvia, ja silti ne ovat aivan yhtä oikeellisia ahaltekejä. Vaarana on että ihmisten mielikuvat rodusta perustuvat näihin kiiltokuviin, niin että sitten kun he tapaavat/näkevät teken muualla, tuleekin pieni pettymys: eihän tuo näytä yhtään ahaltekeltä! Se ei ole yhtä siro/hohtava/eksoottinen/kalju!

Ahaltekejä on moneen lähtöön. Suku ja perimä vaikuttavat, samoin elinympäristö ja -olosuhteet sekä ympäröivä kulttuuri, käytöstä puhumattakaan. Pitkällä, laihalla rungolla ei isoissa luokissa kisata, eli varsinkin ne +120 cm/Int I tason ahalteket ovat auttamatta puoliverimäisiä, enemmän tai vähemmän, jo pelkästään vaadittavan lihaskunnon vuoksi. Plus kokemuksen karulla rintaäänellä; kuivakroppainen ahaltek Suomessa -> et uskalla käydä sen kanssa missään, koska tässä liikalihavien hevosten luvatussa maassa sinut polttomerkitään heti eläinrääkkääjäksi, eihän hevosparka saa tarpeeksi ruokaa...

Alle heittelen kuvia ahaltekeistä, kaikki puhtaita, DNA-testattuja sellaisia. Aivan yhtä arvokkaita, autenttisia ja alkuperäisiä. Turkmeeniaarteita jokainen. ♥

ori Dargan

ori Melok
tamma Fuksiya

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hevonen ja sääolot (taas loimituksesta!)

Otsikko kertonee kaiken aina ajankohtaisesta sisällöstä, joka on pitkälti vain omiin mielipiteiisin ja kokemuksiin nojaavaa.

Ajatus ei nyt oikein juokse, mutta aihe oli pakko päästä purkamaan justiinsa nyt eikä kohta. Joten kiitos ja anteeksi jo etukäteen tekstin tökkimisestä. :D
© Jenni Autere


Vesisade

Kesäinen sade ei hevosta haittaa, enemmänkin varsinkin kesäihottumapollet tuntuvat siitä nauttivan. Jos sade kuitenkin kestää päiväkausia eikä hevosilla ole laitumellaan mitään kunnon suojaa, voivat herkimmät kaivata sadeloimea.

Sen sijaan kylmä, mahdollisesti viimainen sade — joita varsinkin näin syysaikaan riittää ja tänäänkin inspiroi minua tämän tekstin kirjoittamaan — on ehkä kurjin mahdollinen sadetyyppi. Jos vettä piiskaa taivaalta enemmän kuin muutaman kuuron verran, heitän loimen niskaan kaikille niille jotka eivät pääse pihattohalliin pakoon tuulta ja vettä. Kylmänarimmat saavat jopa topatunkin sadeloimen niskaan, karaistuneemmillekin laitan yleensä ainakin vuorettoman sadeloimen: jos tuuli on niin kova että se paljastaa eristävän karvakerroksen pintakarvojen alta, ei edes pörröisinkään issikka voi estää sen ja ihon kastumista ja palelemista.

Lumisade

Lumi on hevosille paljon mukavampi olomuoto kuin vesi, mikäli ei lasketa loskaista räntäsadetta joka kuuluu vielä edelliseen kylmään kastiin. Hyvän talvikarvan kasvattavat hevoset eivät tarvitse loimea ulkoillessaan: niiden karva on niin pitkää ja tuuheaa, että ihon, eristekerroksen ja päällyskarvan väliin jää paljon kuivaa ilmaa ja kädellä kokeiltaessa hevosen iho on lämmin vaikka päällyskarva olisi aivan hyhmäinen. Lumen pieni kasaantuminen hevosen selkään on hyvä merkki: silloin karva eristää niin hyvin, ettei hevosen ruumiinlämpö pääse sulattamaan sen päällä olevaa nietosta — eikä nietos kylmentämään hevosta. Toki tässäkin tarvitaan hieman sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, voihan lunta myös tulla niin kovaan tahtiin ettei se yksinkertaisesti ehdi sulaa ja hevonen on pikkuhiljaa kylmettymässä sen alla... Mutta kirveestä veistäen, jos lauma issikoita seisoo hangessa tammikuisessa lumimyräkässä karvat jäisessä hyhmässä, ei ole vielä syytä huolestua heidän puolestaan. :)

Pakkanen

Hevonen sietää kylmää paljon paremmin kuin ihminen, eikä klippaamaton hevonen tarvitse normaaliolosuhteissa (eli ei alipainoa, lihasköyhyyttä, sairauksia tai huonoa karvaa) minusta loimea päälleen alle -10c kuivalla pakkasilmalla, kunhan sillä on vain tarpeeksi tekemistä/syömistä tarhassa. Moni hevonen pärjää varmasti vieläkin kovemmilla pakkasilla, yli -20c myös, ilman loimea. Turha loimitus itse asiassa vain kylmää hevosta enemmän, sillä loimi painaa karvan eristävää kerrosta littanaksi. Tästä syystä on myöskin syytä välttää useiden loimikerrosten pukemista ellei hevonen ole täysin klipattu: mitä enemmän painoa loimet tuovat, sitä vähemmän ihon lähin ja lämmittävin suoja eli oma eristekerros eläintä lämmittävät. Efekti on sama kuin omien talvikenkien valinnassa: kaikkihan tietävät että kannattaa ottaa sen verran isot kengät että niiden sisään mahtuu väljästi villasukat, kahdetkin. Jos ostaa liian tyköistuvat kengät, ei eristäviä ilmakerroksia ole riittävästi ja jalkoja alkaa paleltamaan.


Helle

Kylmän vesisateen jälkeen pahin sääolo hevoselle on lienee hellekelit. Hevonen sietää kylmyyttä paremmin kuin kuumuutta; nestehukka ja/tai liika auringonpaiste iskee nopeasti mikäli laitumella ei ole mahdollisuutta syvään varjoon. Vedensaannista on hyvä huolehtia ekstratarkkaan, vahtien että kaikki varmasti myöskin juovat osuutensa.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Ratsastustapoja läpi historian

Olen todellisella tiedonhakusafarilla tällä hetkellä: aion tehdä päivityksen yhteydessä tallin sivujen yhteyteen tietonappulan, josta löytyy infoa varsinkin historiallisesta ratsastuksesta, mutta myös ratsastuksen perusteista ja rotuinfoa — ahalteken esittelysivuhan sieltä jo löytyykin.

Sivun kaikkien tietojen kokoamiseen menee kuitenkin aikaa, joten päätin jakaa pieniä osia tänne bloginkin puolelle. Yritän pysyä lyhyessä ja napakassa tekstissä, katsotaan onnistunko...

Istuntamalleja on toki enemmänkin, mutta tässä ensimmäiset kolme tunnetuinta, joista löytyy ehdottomasti helpoiten tietoa.


Gigante

Gigante

Nykyinen, klassinen ns. englantilainen istunta, on kehittynyt vanhasta arabialaisesta ratsastustavasta. Arabit toivat Pohjois-Afrikasta Eurooppaan istuntatyylin jota ryhdyttiin kutsumaan nimeltä Gigante: ratsastajan jalat olivat hivenen taivutetut, ryhti suora ja kantapäät alhaalla. Pohkeet ja reidet koskettivat hevosen ja satulan pintaa, ja kaikenkaikkiaan tässä istunnassa on helppo pitää itsensä tasapainossa hurjassakin vauhdissa. Ei ihmekään että nykyinen ratsastustapamme pohjaa vahvasti giganteen: ainoa merkittävä ero on, että aiemmin tässä istunnassa hypätessä ei noustu kevyeeseen istuntaan, vaan painopiste pidettiin aina esteen tyypistä riippumatta takana.






Bravante

Bravante

Varsinkin keskiajan Euroopassa suosittiin paljon tätä tyyliä, jossa jalat olivat tikkusuoraan hieman etuviistot ja jalkaterät ojennettu eteen, kantapää varpaita korkeammalla. Jalustimet tukivat ratsastajaa niin että hänen jalkansa pysyivät vakaina. Vaikka bravante tuntuu nykyaikaisesta ratsastajasta hieman hassulta, niin sen etuihin kuuluu se että ratsastaja pysyi tukevasti satulassa raskaitakin aseita kannatellessa sekä haarniskoituna. Syvät bravante-satulat ohjaavat juuri tähän syvään istuntaan.

Naistensatula

Naistensatula

Naiset ovat ratsastaneet antiikin ajoista lähtien, eikä aikakausien muhkeatkaan hameenhelmat ole olleet esteenä: tässä istunnassa ratsastajan molemmat jalat ovat samalla (yleensä vasemmalla vaikka poikkeuksiakin on) puolella. Aikanaan naisten oli jopa siveetöntä ratsastaa muilla tavoin.
Vasen jalka on normaalisti jalustimessa, oikea jalka lepää nykyisin kehitellyn erityissatulassa olevan tuen päällä. Raippa korvaa oikeaa jalkaa. Naistensatulassa ei pysty nousemaan kevyeeseen istuntaan, joten hypätessä painopiste vedettiin taakse. Kädet asettuvat hieman korkeammalle kuin tavallisessa satulassa, joten kanget ovat suositellummat kuolaimet kuin tavalliset nivelkuolaimet, jotka nostavat hevosen turvan (=laskevat selän)  helposti liian ylös käsien ollessa tässä asennossa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Nuoren hevosen kanssa: Asenne

Aluksi suunnittelin kirjoittavani nuoren hevosen (ratsu)koulutuksesta, mutta kun jaottelin aihealueita, tajusin millaisen romaanin joutuisin kirjoittamaan. Tuntui siis kaikin puolin viisaammalta tehdä yhden jättimäisen postauksen — jota kukaan ei varmasti jaksaisi edes lukea läpi — sijaan pienempien postauksien sarja.

En tiedä montako osaa sarjaan tulee, mutta ennen kuin aloitammekaan mistään ratsukoulutuksesta tms. puhumisesta, esittelen näkökulmani siihen miten asenne eroaa nuoren hevosen kanssa verrattuna aikuiseen, koulutettuun hevoseen.

Koska nuorikolle ei ole kukaan vielä kertonut miten ihmisten kanssa ollaan, tai jos onkin niin kertausta vaaditaan vielä tusinoittain sen jäädäkseen päähän, toimii se suoraan miten parhaalta tuntuu. Kaikkien hevosten kanssa toki voi sattua ja tapahtua, mutta varsinkin vielä oppi-ikäisen kanssa kaikenlainen äksöni on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ihmiseltä vaaditaan siis kykyä sietää takapakkeja: hän ei saa lannistua, vaan ymmärtää että ne kuuluvat prosessiin, eikä ajatella olevansa jotenkin huono — nekin jotka luulevat tekevänsä kaiken oikein, tekevät satavarmasti vähintään tietämättään kämmejä. Tilanteista täytyisi ennemminkin kaivaa esiin sen opillinen puoli, molemmille: esimerkiksi koulutettavan säikähtäessä heiluvia jalustimia ihmisen on on vain pidettävä omat kierrokset matalana, ja vaikka toinen lähtisi millaiseen pukkilaukkaan tahansa niin hermostua ei saa. Kun oppilas huomaa ettei kouluttajan kierrokset nouse tilanteesta, sen päässä alkaa raksuttamaan ettei siinä ehkä sittenkään ole mitään pelättävää. Ihminen oppii joutuessaan miettimään, miten esittelisi jalustimet vieläkin hienotunteisemmin, lyhyemmin askelin, niin ettei vastaavaa kohtausta jatkossa enää pääsisi syntymään.

Hevosten kanssa on tietenkin aina oltava napakka ja selvärajainen, mutta nuorten hevosten kanssa vaatimustasoa on hyvä joissakin asioissa hieman madaltaa. Tietenkään minkäänlaista hillumista ja ihmiselle uhoamista ei tule sallia, mutta aivan eri asia on esimerkiksi kauanko remontilta kannattaa pyytää ehdotonta keskittymistä, tai nostaako se ravin sinun pyytäessä sitä maiskuttaen reippaampaan käyntiin. Toki jouston määrää täytyy säädellä hevosen tempperamentin ja osaamisenkin mukaan: tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Roomaa ei rakennettu päivässä.

Ja vaikkei tämä varsinaisesti asenteeseen liitykään, niin varsinkin kouluttaessa nuorta hevosta pitää ihmiseltä löytyä tietotaitoa tai luotettava, osaava mentori. Tosin totta on että kouluttamaan ei opi muuten kuin sitä tekemällä, joten onko henkilöllä tarpeeksi taitoa muotoilemaan varsasta noheva, koulutettu aikuinen, se on hänen itsensä päätettävä. Rohkea rokan syö! ;)

Millaista asennetta sinusta nuorten, varsinkin peruskoulutettavien, kanssa tarvitsee? Miksi?

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Koulutuksen kemiaa

(Pahoittelen jo valmiiksi tekstin mahdollista tönkköyttä, tuhatta typoa ja vastaavia. Kipeänä ei ajatus kulje, mutta pakko on silti saada kirjoittaa. My bad.)

Miten hevonen saadaan nauttimaan työstään?

© Päivi Parkkinen
Kaikkihan sen tietää: kun koulutus on tehty oikein ja käyttöä jatketaan samalla kaavalla, niin vähintäänkin hevonen sietää "ammattiaan" jos ei nyt aivan rakastakaan sitä. Miten sitten hevosen kanssa ollaan oikein? Vakiovastaus: paljon positiivista vahvistamista, ei liian tiukka tahti, hevosen yksilöllisyyden kunnioitus ja kiireettömyys prosessissa. Mitä enemmän positiivisia kokemuksia hevonen saa ihmisen kanssa toimiessaan aina jokapäiväisistä hoitotoimista treeniin, sitä mieluummin se myös työskentelee.

Voimme puhua myös hevosen tunneälystä, mutta kriittisimmätkin lukijat vakuuttunevat kun vetoan perustavanlaatuisiin kemiallisiin reaktioihin, joita positiiviset ja negatiiviset tunteet aikaansaavat. Aiheeseen voisi syventyä useammankin postauksen verran (minkä ehkä teenkin vielä joskus. Sitten joskus :P), mutta villakoiran ytimenä on positiivisista tunteista ja tilanteista erittyvä dopamiini sekä negatiivisista tunteista aiheutuva kortisoli.


Kortisoli on ns. stressihormoni. Se vähentää oppimiskykyä ja heikentää muistia, sekä pahimmillaan laukaisee hevosessa pakoreaktion. Kaikki varmasti tietävät tunteen kun hevonen alkaa "käymään kierroksilla"?
Esimerkkeinä kortisolia aiheuttavista tilanteista ovat liian kova kuolain/apujenkäyttö, kipu, stressi. Raippa, kannukset ja kuolaimet hackamoresta lähtien nivelkuolaimeen ja kankiin aiheuttavat siis kortisolia, mikäli niitä käyttää liian rajusti tai ne ovat liian vahvoja. Myös epätasainen istunta, alapohkeen heiluminen, epätasainen tuntuma jne. laittaa hevosen stressaamaan. Kun yrität siis raipalla ojentaa hevosta kuuliaisemmaksi ja keskittymään paremmin, niin oikeasti vain vähennät sen kykyä keskittyä ja rentoutua.

Dopamiini tekee tilanteesta hevoselle miellyttävän. Sitä erittyy esimerkiksi hevosen saadessa mieleisiään herkkuja, minkä ansiosta herkuttelu on helppo avain hevosen koulutukseen. Ensimmäinen askel on yhdistää herkut kiitoksiin: anna hevosen syödä samalla kun kehut ja silittelet sitä, jotta myöhemmin ääneen sanotut kiitokset yhdistyvät aiemmin koettuihin namihetkiin. Tälloin dopamiinia erittyy, vaikkei varsinaista syytä enää olekaan: tutut sanat ja silitykset toimivat linkkeinä lempi- ja oppimishetken välillä.

"Päälle et tuu!"
Tietenkään kaikki ei ole mustavalkoista: kukaan ei tässä elämässä välty stressiltä, ei hevoset eivätkä ihmiset. Joissakin tilanteissa sitä ei vain voi välttää: kun hevonen alkaa hölmöilemään narun päässä ja unohtaa ihmisen, on jo turvallisuussyistä saatava vaikka sitten vähän räväkämmällä äänellä ja tuuppaisulla se 500 kg kaveri muistamaan kenen yli ei vahingossakaan jyrätä...

Jos kuitenkin koitamme päivittäin saada hevoselle mahdollisimman paljon hyviä kokemuksia ja pitämään kortisolimäärän pienenä, olemme oikealla tiellä kohti onnellista karvakaveria — ja sitä myöten myös ihmistä.


torstai 17. marraskuuta 2016

Karsinakapina: pihattoon jonossa mars!

Jos minulta kysytään, pihatto on poikkeustapauksia lukuunottamatta aina parempi vaihtoehto kuin karsina — tarkoittaen tietenkin hyvää, puhdasta ja kuivaa pihattoa. Joillakin on ikävä kyllä vieläkin kuva että pihatto on tarha johon on ympätty jonkinsortin seinällinen katos, sillä hyvä pihatto vaatii paljon enemmän. Tärkein asia on se että sitä muistetaan putsata päivittäin aivan kuten karsinaakin, vähintään makuuhallia ainakin. Pihatto ei ole vähätöisempi ja helpompi kuin karsina: vaikka päivittäistä ulos-sisään-raahaamista ei ole, pitää joitakin hevosia rotuominaisuuksien tai klippauksen vuoksi huonoilla keleillä loimittaa ja siivottava on levinnyt paljon laajemmalle alueelle. Nimimerkillä syksy, sade, muta ja kottikärryt... Mmm-mm!

Pihatto on kuitenkin paljon luonnonmukaisempi ja terveellisempi tapa pitää hevosta kuin karsina. Hevosta ei ole luotu seisomaan paikallaan tuntikaupalla laatikossa, jossa kaiken lisäksi ei aina ole tarpeeksi hyvää ilmanvaihtoa vaikka ihminen kuinka yrittäisi. Villihevoset voivat liikkua päivän aikana jopa 40-60 km, joten kun miettii hevosta joka on puolet vuorokaudesta paikallaan karsinassa ja puolet pahimmillaan pienessä postimerkkitarhassa, siinä välissä käyden ehkä pari tuntia töissä päivän ainoana oikeana liikuntana... Miettikääpä mitä hevosen jaloille ja fysiikalle ylipäätänsä silloin tapahtuu? Mitä sen päässä tapahtuu?

Ei pihatossakaan hevonen saa kuljettua samoja kilometrejä kuin villinä, mutta joka tapauksessa paljon paremmin kuin sisätiloissa. Ulkona hevonen saa raitista ilmaa ja varsinkin puhkurihevoset siitä kiittävät. Kaikki voivat elää luonnollista laumaelämää ja luoda normaaleja sosiaalisia suhteita sekä leikkiä ja tutkia. Itse olen kääntynyt pihattomyönteiseksi huomattuani miten paljon se parantaa hevosen elämänlaatua ja mielentilaa; käsiteltävyyttä niin maasta kuin ratsainkin; käytöstä. Kuumat hevoset ovat rauhoittuneet, apaattiset hevoset piristyneet, laumassa käytöstavat ovat löytyneet niille pahimmillekin teinihörhöoreille: ylipäätänsä suurin osa patoutuneesta energiasta pääsee turvallisesti ulos pihalla, jolloin monesta hevosesta tulee helpompi ja tasaisempi käsitellä. Yhtäkään hevosta en ole tavannut jolle pihattoelämä tekisi huonoa!

Tämä pihatto on rakentumassa vanhaan latoon. Aita on todella hyvä, mutta
takana olevan seinän kaltaista ei voi pihattoon todellakaan jättää: tuollainen
pitää tuulta yhtä hyvin kuin kasa risuja... Oikotietä onneen ei ole, ja joskus on
kannattavampi rakentaa kokonaan uusi rakennus kuin yrittää hyödyntää vanhoja.
Kokemuksen rintaäänellä...

Mitä hyvä pihatto sisältää:


  • Kuivan, suojaisan makuuhallin jonne ei pääse tuuli sisään, mikä tahansa hökkeli ei siis kelpaa.  Parasta olisi mikäli hallissa olisi eteinen jonka kautta hevoset tulevat sisälle, mutta mikäli ei niin ovessa on oltava ainakin tuulensuojaverho ja hallin oltava sen mallinen että siinä on kohtia johon viima ei vahingossakaan pääse ovelta. Alusta on pidettävä päivittäin puhtaana ja riittoisana. Varsinkin lämmittävää lantapatterikerrosta rakentaessa on pidettävä huolta puhtaudesta, hyvin käymällä lämmittävä kerros ei rakennu sillä että laiskasti jätetään vain kakat keräämättä!
  • Kuivan kohdan myös ulkona. Suomen oloissa on hankala välttää sitä että pihatto ei mutaantuisi täysin, mutta olisi hyvä yrittää saada edes yhdestä nurkkauksesta kuiva, jottei hevosten pitäsi valita sisällä kuivassa olemisen ja ulkona metrisessä mutavellissä tarpomisen väliltä. Helpointa on tehdä pihatosta niin laaja asukasmäärään kohden, ettei se pääse kokonaan mutaantumaan. Mikäli tilat eivät sitä salli niin hiekalla ja rouheilla saa ihmeitä aikaan. Ja ottamalla lapion käteen ja lappamalla mutaa pois...
  • Paljon tilaa. Pihattoa ei saa buukata täyteen, jokaisella hevosella pitäisi olla reippaasti omaa tilaa — myös makuuhallissa! Mikäli asukkaille tulee erimielisyyksiä, pitää osapuolien pystyä ottamaan etäisyyttä toisiinsa.
  • Runsaasti heinää. Tällä en tarkoita että heinää pitäisi olla vapaasti 24/7 niin paljon kuin hevoset tahtovat, koska silloinhan ne vain passivoituvat heinäkasalle kerryttämään heinämahaa. Sen sijaan hevosille pitäisi tarjota useita kertoja päivässä heinää, niin että pupellettava jakaantuisi tasaisesti päivän ympäri, ja laittaa yöksi sen verran syötävää että varsinkin talvisin kaikki pystyvät pitämään itsensä lämpimänä syömällä. Koska ymmärrettävästi harvalla on aikaa juosta parin tunnin välein heittämässä heiniä, ovat kaikenlaiset heinäautomaatit ja pienisilmäiset verkot kullanarvoisia. Vaikka pihattohevonen tarvitseekin syötävää pysyäkseen varsinkin kurjilla keleillä lämpimänä, ei se ole silti tekosyy antaa sen paisua muodottomaksi.
Millaisia hevosia pihattoon voi sitten pistää? Kaikenlaisia. Monesti erehtyy ajattelemaan että vain karaistuneet ja hyvin kylmää sietävät rodut, kuten alkuperäisponit, suokit, issikat jne. pystyvät siellä elämään, mutta myös kylmälle herkemmät rodut voivat hyvin hoidettuina nauttia pihattoelämästä. Tunnen esimerkiksi erään nuoren arabin joka on melkein koko elämänsä elänyt pihatossa ongelmitta, ja itsekin pidän lämminveristä sujuvasti pihalla. Näitä vempuloita pitää vain loimittaa enemmän ja tarkemmin, ja suojaisa, viimaton paikka on entistäkin suuremmassa roolissa mikäli laumassa on lämmin- tai täysverisiä. Myöskin klipattua hevosta voi pihatossa pitää, kunhan silloinkin pitää huolen että hevosella on lämmin ja kuiva loimi myöskin kylmillä keleillä. Olen kirjoittanut loimituksesta ja hevosen lämpötilan tunnistamisesta jo aiemmin, tekstiin kannattaa perehtyä ihan vain jo silkasta uteliaisuudesta. :)

Maailma ei ole kuitenkaan mustavalkoinen: joillekin harvoille hevosille pihatto ei sovi, ja nämä on aina mietittävä tapauskohtaisesti. Esimerkkinä salarakkautta saanut tamma, joka varsoo talvella (tämä on oikea vuosisadan rakkaustarina, josta minun on pakko kirjoittaa joskus myöhemmin pidemmin) ei voi olla pihatossa ainakaan kannon viimeisimpinä kuukausina. Olisi kamala tragedia mikäli pieni varsa syntyisi märkänä myttynä pakkaseen... Joten luonnollisesti tamma viettää loppuajan yöt karsinassa, jo paljon aiemmin laskettua aikaa siltä varalta että varsa tuleekin etuajassa. Saman talven aikana en pientä varsaa myöskään suosittele pihattoon pistämään, vaan antaa sen olla karsinaelossa siihen asti että sää alkaa oikeasti olemaan lämmin. Seuraavana syksynä varsa osaakin jo kasvattaa kunnon talvikarvaa ja on valmis pärjäämään pihatossa. Kokonaan toinen asia on "normaaliin" aikaan, maalis-elokuussa syntyneet pienokaiset, jotka voi jo saman vuoden syksyllä totuttaa pihattoon.

Melkein kaikki hevoset pärjäävät siis pihatossa: rotu, ikä ja käyttötarkoitus eivät sitä estä, kysyvät vain omistajan viitseliäisyyttä loimittaa ja hoitaa. Kannattaa tarttua pihattomahdollisuuteen mikäli omalle hevoselle se on, sillä turpakaverillesi se on 99% tapauksista paras vaihtoehto. Hevonen on luotu liikkumaan. :)


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kaviot, kengillä vaiko ilman?


Toiset ovat kengättömyyttä vastaan, toiset taaskin kengitystä. Minä itse en sano tähän juuta enkä jaata, sillä asia on niin hevos- ja tilannekohtainen ettei siitä minusta yksinkertaisesti vain voi lähteä laukomaan mitään yksiselitteisiä totuuksia. Pääperiaatteena yritän pitää hevoseni ilman kenkää, mutta jos se jostain syystä ne tarvitsee niin olen valmis niitä käyttämään — tosin vain mikäli bootseista eli töppösistä ei ole mitään apua. Suomen oloissa on hankala pitää hevosta täysin kengättä (naulattavia, liimattavia tai puettavia), joten suosittelen kaikkia katsomaan realistisesti oman hevosensa tilannetta: vaikka täysi kengättömyys onkin oikea ihanne, niin onko se kuitenkaan fiksuin vaihtoehto? Joskus sitä vain sokaistuu niin paljon oman aatteensa vuoksi, että aiheuttaakin sillä enemmän harmia kuin vastustamallaan aatteella! Ja tämä koskee kaikkia aiheita, ei vain perinteistä kengät vs. kengätön-kiistaa.

Kaikilla vaihtoehdoilla on sekä hyviä että huonoja puolia, ja minusta mustavalkoinen jyrkkämielipiteisyys on kaikista huonoin vaihtoehto hevosen hyvinvoinnin kannalta. Kolikoilla on kääntöpuolensa, tässä niistä muutamia:

Kengitys

  • Suojaa hevosen kavioita, ehkäisee oikein tehtynä ruhjeita ja muita vaurioita.
  • Mahdollistaa hankalienkin kavio- ja jalkavaivojen sekä sairauksien parantumisen.
  • Ei anna kavion joustaa, kaviomekanismi ei pääse pumppaamaan.
  • Pito on ilman hokkeja huono.
  • Kuivattaa ja haurastuttaa kaviota, varsinkin pohjallisten kanssa.

Kengättömyys
  • Oikein vuoltuna tukee kavion ja jalan oikeanlaista liikettä ja toimintaa.
  • Kaviomekanismi pääsee pumppaamaan, veren- ja lymfakierto on normaali -> suorituskyky kasvaa, terveys kohenee.
  • Kavio pääsee oikeanlaisella pohjalla (ei hiekkatarhassa ainakaan siis) ollessaan pitämään kosteustasapainonsa sopivana. Kavio on vahvempi kuin kengitettynä.
  • Varsinkin pitkään kengitetyillä hevosilla voi ottaa aikansa tottua kengättömyyteen, tunnehan on sama kuin itse alkaisit äkkiä kulkemaan paljain jaloin.
  • Mikäli kavion holvi on matala, osuu antura liikaa maahan ja kipeytyy nopeasti kovilla tai terävillä pohjilla. Myös vierasesineet tunkeutuvat kavioon helpommin. Luonnostaan hyvin matalaholvisille hevosille kengättömyys ei siis sovi.
  • Vaikka kavio pitääkin yllättävän hyvin, ei se silti (vesi)jäällä grippaa paljon rautaa paremmin. Suomen olosuhteissa pohjien kanssa saa siis olla tarkkoina...

Bootsit eli töppöset
  • Suojaavat jopa paremmin kuin naulattavat kengät.
  • Voidaan kätevästi ottaa pois ja pukea jalkaan taas tarvittaessa,"vapaa-ajalla" hevosen kavio pääsee pitämään normaalia kosteustasapainoaan ja pysyy vahvana.
  • Pitävät urituksena ja nastanlisäysmahdollisuuksiensa vuoksi liukkailla keleillä ja esim. asfaltilla paremmin kuin paljas kavio tai rautakenkä.
  • Oikein sovitetussa töppösessä kavio mahtuu laajenemaan eli kaviomekanismi toimimaan. Lisää nesteidenkiertoa, samalla siis myös suorituskykyä sekä terveyttä.
  • Ainakin vielä suhteellisen kalliita, uusina halvimmat löytämäni mallit sekä Suomesta että ulkomailta tuontikuluineen ovat olleet n. 90-100€ per bootsi. Nettikirppareilta tms. voi toki löytyä halvempina.
  • Sopivaa mallia voi olla vaikea löytää, varsinkin jos hevosella on millään tavalla vähänkään erikoisemmat kaviot. 
  • Hevosesta ja mallista riippuen saattavat hiertää, mukaan kannattaa ostaa neopreeniset "nilkkasuojat". Esim. Boa-merkillä on hyviä suojia.
  • Matalaholviset, herkät hevoset saattavat yhä arkoa bootsinkin kanssa.

Kaikenlaisiin muotivirtauksiin on syytä suhtautua ennakkoluuloisesti ja kriittisellä silmällä. Erilaiset vuolutekniikat jne. voivat olla pitkässä juoksussa todella vahingollisia hevosille. Jostain kumman syystä myöskin välillä tuntuu että "tiedostavat hevosenomistajat" ajattelevat kengittäjien olevan jämähtäneen vanhoihin aatteisiin ja olevan kengättömyyttä ja töppösiä vastaan, vaikka asia ei todellakaan ole näin! Hevosen kavio on pysynyt kaikki yhteiset vuosituhannet ihmisen kanssa samanlaisina rakenteeltaan, joten hyväksi havaittuja vuolu- tai kengitysmalleja, joilla pyritään tukemaan kavion luonnollista rakennetta eikä pakoteta sitä tai jalkaa uuteen malliin, ei ole syytä muuttaa. Kaiken uuden ja mullistavan kanssa kannattaa siis käyttää maalaisjärkeään sen sijaan että antaisi ylpeytensä tai aateorjallisuutensa johdattaa.

Tärkeintä on, että hevosella on hyvä olla!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Ymmärtääkö hevonen tunteita?

Totta kai. Omalla tavallaan. Hevonen ei kommunikoi kuten ihmiset eikä ihminen ilman perehtymistä ja oppimista kuin hevonen, mutta aina ei yhteistä kieltä tarvita. Hevonen huomaa jo olemuksesta, ilmapiiristä ja hajuista, millä mielellä olet. Se huomaa miten menee ja mikä on tämän päivän meininki kanssasi.

Riippuu sitten taaskin aivan hevosen omasta persoonasta, kuinka se tilanteeseen reagoi — opportunisti velmuilija käyttää surkeaa ja poissaolevaa tilaasi hyödyksi ja kokeilee voisiko ryysiä ohitsesi heinäpaalille, kun taaskin leppoisa sielunveli luultavasti tulee tasollesi ja, hieman inhimillistäen, osoittaa "empatiaa" rauhaa huokuvalla olemuksellaan. Kaikki varmasti tunnistavat sen hetken kun tunnet suurta yhteenkuuluvuutta ja rakkautta hevosta kohtaan, kun se laskee suuren päänsä lähellesi niin että surussasi voit silittää sitä ja nojailla isoon ystävääsi?

Hevonen ei ole ihminen eikä ihminen hevonen, mutta se ei silti tarkoita etteikö kumpikin voisi omalta aspektiltaan katsoen ymmärtää toista.


tiistai 24. toukokuuta 2016

Hevostaidetta ja hevosten taidetta

Sekä taide että hevoset ovat lähellä sydäntäni, ja siksi tuppaankin monesti vertaamaan niitä keskenään. Vai mitäpä sanotte näistä:

Uusi varsa on kuin tyhjä taulupohja jolle voit maalata tulevan mestariteoksesi, kunhan pohjustat ja luonnostelet sen ensin hyvin.

Virheiden päälle voi aina maalata korjauksen, mutta mitä suurempia ja moninaisempia virheet ovat, sitä vaikeampi niitä on korjata ja sitä pidempään siinä menee. Pahimmillaan joudut maalaamaan koko taulun uudelleen, ja joskus hyvästä korjauksesta huolimatta vanhat töhryt saattavat kuultaa tietyssä valossa läpi.

Valmiista kauniista teoksesta on iloa myös kaikille muille kuin tekijälleen.

"Hiljainen tarkkailija", akryyliväreillä korkkipuulle. n. 70 cm x 50 cm



maanantai 7. maaliskuuta 2016

He wihansa vallan nayttawi




Hevoset ovat siitä kiva harrastus, ammatti ja elämäntapa, että se yhdistää monenlaista väkeä. Mikä muu toisi yhteen kaiken ikäiset miehet ja naiset kansallisuuteen, seksuaalisuuteen, uskontoon, poliittiseen kantaan jne. katsomatta? Samalla tunnilla samalla tasolla voivat olla 10-vuotias tyttö, 30-vuotias mies ja 60-vuotias nainen.

Kisakatsomo
Hevospiirit ovat mututuntumalla varsin suvaitsevaisia. Miksi siis piirit tuntuvat kuitenkin olevan läpimätiä? Naamakkain ollaan mielin kielin mutta selän takana supistaan ja jupistaan. Ihmisiä mustamaalataan ja puhtaasti vain haukutaan, yleensä verkossa anonyyminä mutta myös omissa kuppikunnissa, joita niitäkin on kuin sieniä sateella. "Sä käyt sillä tallilla niin et voi käydä tällä". Tsempataan muita oman kuvan kiillottamiseksi, mutta silti sivusta arvostellaan ja tuomitaan muiden suorituksia ja tekoja, taustoihin totta kai perehtymättä. Milloin viimeksi olet pikkukisoissa antanut aplodeja muille kuin omille tutuillesi?

Tähän ei kai ole mitään yhtä ainoaa syytä. Itse olen tuttujeni kanssa päätynyt pakinoissamme seuraaviin:

1. Pahansuopa kateus. Jos on toiselle kateellinen niin on helppo yrittää vähätellä sen aihetta jotta voisi peitellä omia tunteitaan ja vaikuttaa paremmalta. Mielestäsi tallikaverisi on kyvykkäämpi ratsastaja kuin sinä; "No helppohan ruusukkeita on vetää kun on tommonen automaatti alla, ei tartte itse osata mitään kun hevonen tekee kaiken..." Pieni ns. valkoinen kateus sen sijaan ei ole pahasta, se vie vain eteenpäin: "Onpas hyvä ratsastaja, voi kun osaisin itsekin noin..." Itse törmään usein päässäni tähän ajatukseen, mikä saa minut vain harjoittelemaan ahkerammin ollakseni parempi tai edes yhtä hyvä kuin toinen. Kun kateudesta voi puhua sen omalla nimellä vaikka jopa kohteelle itselleen, ollaan minusta todella hyvillä vesillä. Koska kaikkihan me ollaan joskus kateellisia... sen seuraukset riippuvat vain asenteistamme! Puhu toisista miten itse tahtoisit itsestäsi puhuttavan.

Tapoja ja tyylejä riittää, mutta meitä kaikkia
yhdistää silti rakkaus hevosiin. Pidetään
siitä kiinni.
2. Näkemyserot. Niin monta kuin on ihmisiäkin, on myös erilaisia tapoja ja näkemyksiä hevosten ja niiden koulutuksen suhteen. Koulukuntia on laidasta laitaan armottomasta sotilaskurista vapaaseen hippielämään, joten valitse nyt niistä sitten joku... Parhaimmassa tapauksessa henkilö ei ole tiukasti vain yhden koulukunnan kannattaja, vaan mielensä avoimena pitäen noukkii palettiinsa oppeja sieltä täältä, mikä tuntuu itselleen ja hevoselleen parhaimmin sopivalta. Tuntuu että monesti vahvasti yhteen kuntaan painottuneet ihmiset ovat myös jyrkimmin tuomitsemassa muiden menettelytavat — he tahtovat pysyä visusti omassa laatikossaan eivätkä tahdo vahingossakaan joutua kurkkaamaan sen ulkopuolelle. Todellisuudessa harva asia on 100% oikein tai väärin: mustan ja valkoisen välissä on pitkä skaala harmaan eri sävyjä. Minun mielipiteeni on että niin kauan kuin ketään ei satuteta, saa jokainen tehdä tyylillään. Mielipideasioista voi aina keskustella, kunhan muistaa tuomitsemisen ja/tai negatiivisen asenteen sijaan pitää itsensä avoimena uudelle ja kysellä paljon miksi juuri tämä on hänen mielestään oikea tapa. Parhaimmassa tapauksessa opitte molemmat paljon uutta! Älä näe vierautta uhkana vaan tilaisuutena tulla itse viisaammaksi.

3. Hevoset ovat monille hyvin tärkeitä, ja niihin liittyy voimakkaita tunteita. Kun puhutaan hevosen hyvinvoinnista, jotkut ovat niin kovasti hevosten oikeuksien ja voinnin puolella että sokeutuvat realiteeteille. Esimerkkinä Tyyppi A on yleensä aina pitänyt kiinni kengitysväleistä, mutta nyt hänen luottokengittäjänsä sairastui ja kaiken muun häslingin vuoksi toinen saapui usean viikon myöhässä. Tässä välin tyyppi B oli nähnyt hevosen kuluneet kengät ja venähtäneet kaviot, alkaen heti puhumaan kylillä miten A ei huolehdi kavioista, herranjumala, pitäähän kengityksestä nyt huolehtia kun hevosparka ei voi tehdä sitä itse!!!1!11! Ja tietenkään A ei saa suoraan B:ltä kysymystä kavioista, ehei, vaan saa myöhemmin kuulla kiertelevät ja mahdollisesti paisuneet juorut. Juorut, joiden todellista taustaa ei kukaan ole viitsinyt edes miettiä, saatika selvittää.

Toisia on aina helppo syyllistää, mutta nyt katse peiliin. Kun jokainen pysähtyisi miettimään, onko kohdellut muita kuin itsekin tahtoisi tulla kohdelluksi, olisi maailma reilumpi ja mukavempi paikka elää. Jos tämä bloggaus sai edes yhden ihmisen katkaisemaan pahan kierteen ja ajattelemaan muidenkin kuin itsensä tunteita, niin kiitos — tehtäväni on suoritettu. :-)


torstai 28. tammikuuta 2016

Voiko hevonen tykätä työstään?

Hevonen on pohjimmiltaan laiduntava aron asukki jonka luonto on luonut juuri siihen osaan. Evoluutio ei kehittänyt hevosta kantamaan ihmistä selässään tai vetämään perässään, eli siltä kannalta hevostalous (monen muun asian ohella) on täysin luonnotonta. Hevosen ei kuuluisi elää sitä varten, mutta toisaalta hevosen ja ihmisen yhteistaival on kestänyt vuosisatoja ajanlaskun alusta saakka. Monesti tulee ajateltua että me olemme vain kupanneet nelijalkaisista ystävistämme kaiken hyödyn, unohtaen että myös tällä kolikolla on se toinenkin puoli: ihminen on ehkä teljennyt ja työllistänyt hevosen, mutta sen ei toisaalta ole sen johdosta tarvinnut kamppailla petoja ja luonnonvoimia vastaan. Suojan alta löytyi ruoka ja hoiva. Kimppa ihmisen kanssa hyödytti siis myös hevosta.

Tästä voimme vetää aasinsillan kysymykseen, voiko ratsu (tai valjakko, ravuri jne.) olla onnellinen tehdessään työtään? Minun vastaukseni on että voi, mutta se vaatii omistajalta hieman vaivannäköä ja tietämystä hevosesta eläimenä. Ei siis urheilijana tai lemmikkinä, vaan nimenomaan sosiaalisena laiduntavana saaliseläimenä.

Myöskin ori tarvitsee seuraa, se sitten riippuu aivan yksilöstä että millaista. Tämä kaveri on aina ollut poikalaumassa
ja nauttii ympäri vuoden ruunaremminsä seurasta. 

Hevosen perustarpeet ovat sinällään helppo tyydyttää. Kunhan on ravintoa naaman edessä, liikuntaa ja ulkoilua sekä muiden hevosten kanssa olemista niin ollaan jo plussan puolella. Sillä on kuitenkin eroa miten tarpeet tyydyttää, ja tässä pääsemmekin samalla käsiksi hevosenpidon jonkinasteiseen luonnonmukaistamiseen. Jos esimerkiksi ulkoilu tarkoittaa muutaman tunnin oleskelua postimerkkikokoisessa hiekkatarhassa yksikseen niin että lähin hevoskontakti on aidan yli — jos sitäkään — niin voidaanko sanoa että hevonen pääsee toteuttamaan perustarvettaan liikkua ravintoa etsien ja luoden rajoittamatta sosiaalisia kontakteja muiden hevosten kanssa? Nope. Toki joskus hevosta on vain pakko pitää pienessä tarhassa ja/tai yksin, mutta lähtökohtaisesti minusta jokaiselle hevoselle pitäisi taata perusoikeus päästä kirmaamaan ilman että tarvitsee heti väistää aitaa, kuopsutella ja etsiä itse ravintoa, tutkia ympäristöään ja viettää aikaa muiden kanssa. Villihevonen vaeltaa päivässä jopa yli 40 km päivässä, laidunhevonen noin 16 km — miettikääpä sitä pikkutarhan nurkassa seisovaa hevosta jonka mahdollisesti ainoa kunnon tilaisuus liikkua vapaammin on ratsastus, jolloin silloinkin pitäisi pysyä tiukassa komennossa ilman riemukkaita pierupukkilaukkoja. Suuri pihatto olisi kaikista ihanteellisin vaihtoehto suurimmalle osalle hevosista.

Vapaus laiduntaa eli liikkua ja olla sosiaalinen ovat minusta suurimmat tekijät hevosen onnellisuudessa. Toki muutkin asiat siihen vaikuttavat, kuten oikeanlainen ruokinta, mutta mikäli jomman kumman edellämainituista tavalla tai toisella hevoselta evää niin muutoksen näkee jo muutamassa päivässä. Olen itse todistanut sitä molempiin suuntiin: kuinka aina yksin hiekkatarhassa ulkoillut hevonen piristyi silminnähden ja lopetti hörhöilyn ja kavereihin ripustautumisen kuin seinään päästyään pihattolaumaan, kuin myös kuinka aina vähintään kolmen hevosen laumassa ollut reppana muuttui sulkeutuneemmaksi ja haluttomaksi liikkua jouduttuaan yksin pieneen tarhaan.

Edellämainitut ovat pohja onnelliselle ratsulle, mutta se ei yksin riitä: hevosen täytyy pitää myös työstään! En usko että yksikään kaviokas oikeasti nauttii ratsuna olemisesta, mutta oikein koulutettuna ja treenattuna hevosen voi kyllä saada pitämään työskentelystä ihmisen kanssa. Juju on palkitsemissa ja positiivisessa vahvistamisessa: hevoselle täytyy tulla tunne että työskentely on sille kannattavaa, mikä on sinänsä ihan loogista — et sinäkään varmaan tekisi raskasta päivittäistä työtä ilman palkkaa? Aina kun hevonen tekee jotain oikein on sen saatava siitä välitön palkitseminen, yleensä paineen poisto (=pyydät hevosta väistämään sivulle, sen totellessa lopetat pohkeella paineistamisen merkiksi siitä että toinen teki oikein). Myöskin rapsutus tai rauhalliseen ääneen kehuminen kelpaa, jälkimmäisin mikäli se on yhdistetty hyvään oloon esimerkiksi herkun avulla eli hevonen yhdistää kehusanat namiin ja positiiviseen tunteeseen. Taputusta ei hevonen yleensä miellä kehuksi vaan enemmänkin se hämmentää sitä, eihän se tiedä mitä ele tarkoittaa, joten siitä tavasta olisi ihmisten hyvä päästä eroon.

Tehtävät on myös hyvä pitää vaihtelevina. Välillä voi heittää ihan leikiksi ja tehdä vain kaikkea mistä hevonen tykkää, oli se sitten railakasta peltorallia tai rauhallisia maastokäppäilyjä. Treenatessa hyvä kaava on minusta aloittaa verryttelyn jälkeen helpolla tehtävällä jonka hevonen osaa hyvin, sen jälkeen n. 10 min treenata vaikeampaa asiaa ja sen jälkeen palata vielä helppoon juttuun vaikka vaikea olisikin mennyt ihan pyllylleen — tai oikeastaan varsinkin silloin, sillä hevosen kannalta on todella tärkeää että päällimmäisin muisto treenistä on onnistuminen. Jos esimerkiksi estetreeni ei meinaa sujua ja kaikki menee huonosti, lasken loppuun yhden esteen pieneksi ristikoksi ja kehun hevosta kuin se olisi keksinyt parannuksen syöpään sen mennessä siitä yli, tyyli vapaa. Näin meille kummallekin jää päällimmäisenä mieleen se että kyllä me jossakin onnistuttiinkin, eikä seuraava kerta ala sillä asenteella että ei tää kumminkaan suju, miksi edes yrittää. Tai ei ainakaan hevosen puolesta, itse kyllä olen sitä mieltä että pessimisti ei pety... :-D

Pähkinänkuoressa onnellisen ratsun kaava:

  1. Runsas vapaa liikunta, vapaus olla hevonen ja tehdä hevosten juttuja vaikka se välillä tarkoittaisikin läpikuraista kaakkia kadonneella kengällä. Hevonen on luotu liikkumaan ja puuhaamaan!
  2. Sosiaalisen elämän salliminen. Minimissään pitäisi päästä edes aidan yli jonkinmoiseen kosketukseen toisten kanssa, mutta mieluiten hevoskavereiden — tai edes kaverin — seurassa samassa aitauksessa niin että hevoset pääsevät kommunikoimaan toistensa kanssa ja olemaan kosketuksissa.
  3. Töistä tehdään hevoselle mieluisia runsaalla palkitsemisella ja treenin oikeanlaisella kasaamisella ja ajoittamisella. Aina piippuun vedetty hevonen ei jaksa enää uskoa että hommissa voisi olla hauskaakin. 
Millainen pomo tahdot olla työntekijöillesi, kitsas tulostavoitteinen niskaanhengittäjä vaiko empaattinen, reilu johtaja?

"Minuahan ei kukaan pomota!" Sitten on ne hevoset jotka tekee mitä milloinkin huvittaa...

Ahaltek, ei mikään pelkkä kiiltokuvahevonen!

On aivan mahtava huomata miten ahalteket ovat päässeet ns. "pinnalle", niin Suomessa kuin maailmallakin. Varsinkin Staran artikkel...