perjantai 14. toukokuuta 2021

Juna kulkee taas

Tästä jatkuu!

Minun piti lopettaa bloggaaminen 2019, ja sen teinkin. Kävipä kuitenkin niin, että Instagramissa tuli vähän väliä toivetta (video)bloggaamisen aloittamisesta. Aluksi viittasin vastauksena kinnasta, mutta hiljalleen ajatus lähti kypsymään: mitäpä minä tässä häviän? IG:n viestitila on kovin pieni, enkä informatiivisiin postauksiin saa mitenkään kaikkea tahtomaani tietonappulaa julki. Samapa se minne kirjoitan, ja blogiin varmasti voin vieläpä paljon vapautuneemmin tekstiä tuottaa, seuraajamäärä kun tuskin kohoaa Instagramin ohi. Ei sillä että sekään (onneksi) kovin suuri olisi. Pienet piirit ovat parhautta.

Uudelleenaloituksen myötä myös blogin sisältö muuttuu hippusen verran. Informatiivisia tekstejä lähdeluetteloineen aion jatkaa, mutta vähennän kieleni terävyyttä. Ihan pehmoksi en ala, mutta sen verran että jos jokin nostamani asia lukijaa  hieman pistää, se ei ole kivuliasta — ehkä enemmänkin tökkäisy. Tätä en näe huonona asiana lainkaan, sillä suurimmat edistysaskeleet hevosten parissa olen itse saanut juuri omatunnonpistosten kautta: ne eivät tunnu heti mukavilta, mutta piikityksen aikaansaama ajatusmylly kiittää olemassaolostaan myöhemmin kaiken kehittymisen kautta. Uskokaa kokemusasiantuntijan sanaa, henkinen nahkani on aivan arpeutunutta kaikista niistä "auts, miksi teen näin?"-oivalluksista.

Blogin kautta tahdon tutustuttaa lukijoita klassisiin arvoihin (pl. vaquero-kulttuuri ja sen mukana working equitation) sekä ennen kaikkea akateemiseen ratsastustaiteeseen. En ikinä tykkää laatikoida itseäni tiukkaan raamiin, mutta ajatukseni ovat pitkälti akateemisen maailman muovaamia. Tulen esittelemään siis ikään kuin vahingossakin klassisen kouluratsastuksen ja AAoR-arvomaailmaa. 

Aion myös purkaa vertaistukiajatuksena omien ratsastus- ja hevosongelmia. Pelosta, ahdistuksesta ja ärtymyksestä, jopa raivosta, puhuminen tuntuu yhä olevan tabu hevosmaailmassa, siinä missä miehet eivät saisi kahta ensimmäistä tuntea kait lainkaan. Minussa yhdistyy siis kaksi kiellettyä asiaa, wow! :D Turhan seikkaperäiseksi en ala, mutta yleisellä tasolla tahtoisin esitellä tapoja joilla hillitsen supervoimaani löytää jokaisesta tilanteesta ainakin kymmenen keinoa aiheuttaa katastrofi, joko konkreettinen tai sosiaalinen. Entä jos joku näkee että ratsastan huonosti? Tai jos hevonen rönää piilottelevaan routamonttuun? Mitä tapahtuu jos suihkuhävittäjät lentävät juuri yli kun olen nousemassa satulaan?

Mikäli postauksista on apua edes yhdelle samaisista pakkoajatuksista kärsivälle, on blogi täyttänyt tarkoituksensa.
Art, anyone?


Hieman kutkuttaisi myös julkaista hevostaidetta, mutta en tiedä että mihin väliin sitä tyrkkisin. Se vain sopisi niiiiiiin hyvin teemaan, ja tahtoisin saada kuvia näytille muuallakin kuin IG:n taidetileille. Ehkä pitää katsoa hieman myöhemmin tätä asianlaitaa.

Hevosten koulutusta, kuulumisia jne. en sen sijaan ainakaan nyt halua lähteä blogiin kirjaamaan, sen kun voin tehdä paljon näppärämmin Instagramiin. Ehkä suuret edistysaskeleet tai takapakit voin käydä läpi, samoin mikäli tunnen että tilanteen läpikäymisestä voisi olla muille hyötyä. En usko että ketään kuitenkaan lähtökohtaisesti kiinnostaa lukea sivua täynnä kuulumisia, sellaisten blogien aikakausi taitaa olla jo ohi? Mikäli olen väärässä niin korjatkaa toki mieluusti kommenttiboksiin! Olen ollut pitkään pimennossa, enkä tiedä miten nykytrendit kulkevat.

Tämä on oikeasti uusi alku

Jätän kaikki 2015-2019 postaukseni luettaviksi, mutta tahdon erittäin painokkaasti muistuttaa, että tekstit eivät välttämättä kuvaa millään tavalla nykyisiä mielipiteitäni tai tietojani. Esimerkiksi apuohjista kirjoittaessani löysin vielä hetkiä jolloin niitä voi käyttää ratsukoulutuksessa, mutta nyt edettyäni pidemmälle akateemisen ratsastustaiteen polullani voin sanoa että ei sellaisia tilanteita ole jossa tervettä hevosta tarvitsisi taitavan kouluttajan apuohjilla tai juoksutusjärjestelmillä mitenkään muotoilla. 

Luettehan siis tätä postausta edeltäviä merkintöjä pienellä suodattimella. Pihatosta ja loimituksesta olen edelleen samaa mieltä, mutta varsinkin ratsun koulutukseen ja hevosten käsittelyyn liittyvät näkökulmat ja mielipiteet ovat muuttuneet jonkin verran. 


Kiitos kaikille jotka kannustivat aloittamaan kirjoittamisen uudelleen! Katsotaan mihin tämä polku vie. 

Jaksoit lukea jaarittelujani tänne saakka? Ota tästä palkintona maailman sievimmät nappisilmät, sponsored by Merlot. :) 


maanantai 26. elokuuta 2019

Apuohjat ja niiden käytöstä

Mikään maailmassa ei ole puhtaasti mustaa tai valkoista,  hyvää tai pahaa: totuus löytyy sieltä välistä. Näin on myös apuohjien laita. Lähtökohtaisesti en niistä pidä — hevosen oikean ratsumuodon löytyminen niin että hän itse sen ymmärtää ja kroppa ehtii mukana, se vie vuosia. Sitten tulemme me malttamattomat nykyihmiset, jotka tahtovat hevosen heti ekoina kuukausina saada "edestä pyöreäksi" ja "polkemaan hyvin alleen". Monesti lopputuloksena on kauniin näköinen, mutta rintakehänsä päällä roikkuva hevonen. Se näyttää hyvältä, mutta on kaukana oikeasta muodosta — siitä muodosta, jossa hevonen kantaa sekä itsensä että ratsastajansa vahingoittamatta itseään pitkässä juoksussa. Ikinä ei hevosta vedetä ohjalla, oli se sitten kädessäsi, joustochampon tai martingaali, "oikeaan muotoon", sillä se opettaa kaulan ja pään asennon mekaaniseksi tempuksi eikä seuraukseksi oikeasta koulutuksesta.

Houkutus käyttää (apu)ohjia pyytäessä hevosta "nyökkyyn" on suuri, enkä ole ollut immuuni sille itsekään. Yhtä suuri on himo käyttää kaikenmaailman juoksutusjärjestelmiä joilla saataisiin hevonen ottamaan takajaloillaan pidempiä askelia. Katselin juuri Hööksin uudesta kuvastosta naruhirvitystä, joka "houkuttaa hevosta pyöristämään selkänsä ja käyttämään takaosaansa". Kuvan hevonen oli kaulasta pyöreä ja takajalat viuhuivat hyvin alle, mutta se röhnötti etuosallaan: etujalkojen, lapojen ja kaulan tulevat ongelmat, here we come! Apuohjilla tarkoitetaan varmasti aina hyvää, tuskin kukaan hevostaan tahallaan vahingoittaa tai vie koulutuksellisesti alas, mutta joskus ajatus ei vain kohtaa toteutusta. Apuohjista voi minun mielestäni kuitenkin joskus olla hyötyäkin, kunhan valitsee sille oikean tilanteen. Minunkin tallini naulassa roikkuu joustochampon, juoksumartingaali ja juoksutusvyö.


Apuohjilla hevosen muotoa lähdetään kasaamaan väärästä päästä. Kun me saamme hevosen nostamaan itseään lavoista, ylälinja pyöristyy ja takaosa aktivoituu automaattisesti. Muuta ei tarvita. Kun hevonen pysyy tasapainossa, swhung säilyy kaikissa askellajeissa ja kaikilla kaarilla, voidaan lähteä pyytämään aina vain korkeampaa muotoa houkuttamalla lapoja ylös ja painoa yhä enemmän taakse. Sitä on mahdotonta aikaansaada apuohjilla, vaan hevosen on itse tajuttava mitä ohjaaja siltä pyytää, ja sekin vasta sitten kun peruskunto on kasassa. Apuohjien käyttö muodon tavoittelussa on 99% tapauksissa oikomista, kun ei jakseta/ehditä odottaa että hevonen sitten vuoden parin päästä pääsee etenemään vähän lyhyempään muoton.

Mutta sitten on se 1%. Mikä se on? Kuten tekstin alussa mainitsinkin, mieleeni tulee muutama spesiaalitilanne jolloin apuohjasta on oikeasti apua.

  1. Entisen ravurin/laukkaajan koulutus. Juoksijalla työskentelymuoto on päinvastainen ratsuun: alalinja on pitkä, ylälinja lyhyt. Monesti varsinkin ravureilla pää pidetään jopa mekaanisesti (apu)ohjalla (eli tässäkin tapauksessa syy on alunperin (apu)ohjassa... Jännittävää.) ylhäällä, jotta jalat voisivat ottaa pitkää askelta ja kroppa on optimitilassa nopeuteen. Kun hevonen on oppinut tämän muodon, ei se välttämättä edes vapaa-ajalla liikkuessaan osaa laskea enää päätään tarpeeksi eteen-alas. Tällöin on minusta hyväksyttyä käyttää joustochamponia auttamaan hevosta laskemaan päätään, mutta sekin löysällä kumpparilla: riittää, että kuminauha ottaa kiinni jos hevonen nostaa päänsä ääriasentoon. Once again, "ikinä ei hevosta vedetä edes maailman pehmeimmällä champonilla "oikeaan muotoon", sillä se opettaa kaulan ja pään asennon mekaaniseksi tempuksi eikä seuraukseksi oikeasta koulutuksesta." Champon on niin löysällä kuin se voi, estäen tosiaankin vain ääriasennon eli turpa kohti taivasta. Heti kun hevonen tarjoaa pieniäkin pätkiä itse vaikkapa kapsonista heiluttaessa päätään edes sään korkelle, kumpparista voidaan luopua. Ratsastaessa saman tehtävän ajaa juoksumartingaali, joka myös estää hyvin ääriasentoja.
  2. Ohjastuntuman opettelu juoksuttaessa. Varsinkin herkkähipiäisimmille remonttihevosille olen opettanut ohjastuntuman olemassaoloa pehmeällä kuminauhalla tai sivuohjalla jossa on superpehmeät ja periksiantavat "kumidonitsit". Ihmisen käsi ei ole ikinä 100% stabiili, ei varsinkaan omani, joten joskus tasaisen tuntuman harjoittelu on helpointa aloittaa takuutasaisella kuminauhalla. Silloinkaan tarkoituksena ei ole pitää apuohjaa lyhyenä ja opettaa hevosta muotoon, vaan avustin pidetään vain sen verran olemassa että kevyt tuntuma pysyy ilman ohjan pyykkinaruefektiä, eli se epätasaisesti löystyy ja kiristyy vuoron perään. Tässä kannattaa olla tarkkana, mihin ja miten apuohjan kiinnittää: siinä ei saa olla mitään elementtejä kiinni hevosen jaloissa tai takaosassa, vaan ohjien on kiinnityttävä pelkästään satulaan tai juoksutusvyöhön pehmeän tuntuman aikaansaamiseksi. Apuohjan käyttö ei myöskään ole pitkäkestoista, muutama treenikerta maksimissaan — ja silloinkin "tuntumalla" muutamia minuutteja, vain sen verran mitä hevonen minimissään vaatii. Liiallinen kumpparin käyttö voi opettaa hevosta nojautumaan ohjaan.
  3. Esteradalla kuumien hevosten kanssa. Kun vauhtia on paljon ja alla hevonen jonka kanssa vaarana on että intopiukeudessaan se heittää turvan taivaisiin niin ettei näe eteensä/nousee jopa pystyyn, on minusta ihan oikeutettua käyttää juoksevaa martingaalia. Silläkään ei saisi luoda liian tiukkaa raamia hevosen ympärille, vaan martingaali on vain tasan tarkalleen niin kireällä että se estää ääriliikkeet, kuten kohdassa yksi jo esiteltiin. Toki apuohja on tässä tapauksessa vain oireiden laastarihoitoa: koko ajan meidän pitäisi myös työstää asiaa, joka ylipäätänsä saa hevosen henkisen kupin kaatumaan radalla niin paljon. Onko se jännitys, innostus, kokemattomuus? Meidän pitäisi aina pyrkiä kohti tilannetta, jossa voisimme ratsastaa ilman apuohjaa.
Apuohjista käytän näissäkin ääritilanteissa vain joustochamponia, juoksumartingaalia, pehmeissä ja osaavissa käsissä gramaania tai todella joustavaa (ei Hööksin tai Horzen prutkuja siis) sivuohjaa. Kaikki kiinteät viritelmät ovat no-no, samoin gramaani jos sillä tahdotaan vain heppa nyökkyyn. Gramaania voi käyttää martingaalin tai ravuria/laukkaajaa kouluttaessa kumpparin korvikkeena, jos se pysyy normitilanteessa löysänä, kiristyen vain ääriasennossa. Pehmeän käden tarpeellisuudesta tarvitsee tuskin edes mainita. Gramaanin etu on se, että sen pituutta voi muokata lennossa: tosin miksipä meidän tarvitsee sitä tehdä, jos käytämme apuohjaa vain ääriasennon estämiseen emmekä muodon hakemiseen? Jos käytettävissäsi on siis juoksumartingaali, kumpparit tai pehmeät sivuohjat, ovat ne minusta paremmat vaihtoehdot.

    Oikeutin tämän reppanan issikanpalluran kanssa apuohjat siksi, ettei polle pysynyt muuten esteillä tai maastossa
    lapasessa. Jännästi se vain jännittyi ja sinkoili entistä enemmän... Ongelma ratkesi kun aloitin lännenratsastuksen ja 
    riisuin sen mukana kaikki apparit ja kauhukuolaimet pois. :P 

    Lähteet:

    lauantai 17. elokuuta 2019

    Kannus, raippa ja kuolain: se paha kolminaisuus?

    Mikäli sinua kiinnostaa jokin muu tapa harrastaa hevosia kuin akateemiset piipertelyt, kannattaa tämä teksti lukea silti jo ihan vain siitä mielenkiinnosta että kohtaa uusia tapoja nähdä samat aiheet. Älä siis karkaa toiselle sivulle, vaikka tallissasi olisi se tuleva Kriterium-voittaja, GP-koulutykki tai yleisöä ulvottava reining-stara. Stop, seis! Paikka! Kiitos. :D

    Akateemisessa ratsastustaiteessa on lähtökohta, jossa ainoa ratsastajan primaariapu on istunta: se kun on ainoa mikä vaikuttaa jatkuvasti, tahdoimme tai emme. Sekondaariapuja ovat sitten kaikki muut: pohje, ohja, ääni, kuolain, kannus, raippa. Mikään oikein sovitettu apu ei ole lähtökohtaisesti paha ja kova (jätetään nyt laskuista kaikki kamalat kierrekuolaimet, piikkikapsonit sekä -kannukset ja vastaavat sekä suuhun vääränmalliset kuolaimet): kovuus tulee käyttäjästä. Samalla kannuksella voi toinen koskettaa, toinen kaivaa montut hevosen kylkiin. Varusteiden demonisointi on vaarallista, ennemmin voitaisiin käyttää energiaa siihen, miten niitä käytetään!

    Kolme viimeisintä jakaa paljon mielipiteitä hevosmaailmassa, mikä johtunee paljon ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä. Tuskin kukaan oikeasti tahtoo satuttaa hevosta, mutta jos ratsastuskoulussa on kuullut 10 vuotta sitä miten raipalla pitää läiskäistä perseelle sitä jumittavaa/niskuroivaa pollea, niin kyllähän se kieltämättä jää päähän.

    Akateemisesti/klassisesti/vanhojen taitojen mukaan kouluttaessa raippaa, (kanki)kuolainta ja kannusta käytetään suhteellisen paljon, mutta niiden käyttökin poikkeaa hieman totutusta modernista tavasta. Miten nämä apuvälineet sitten nähdään akateemisessa maailmassa? 

    Puukeppi, tikku-ukko ja lihapulla. Nyysitty omasta instasta, @viikinkiratsut.

    Raippa on pitkä, n. 120 cm. Sen tehtävänä on olla käden ja pohkeen jatke: se koskettaa sieltä, minne tarvitaan lisää energiaa/muutosta. Myös ratsastaessa se voi auttaa aktivoimaan haluttua paikkaa nimenomaan osoittamalla/koskettamalla, ei koskaan läiskimällä. Jotta hevonen oppii raipan merkityksen, on se opeteltava ensin ennen käyttöä: selän kosketus tarkoittaa "lavat ylös", takajalan osoitus "enemmän eteen" jne.
    Perinteisesti raippana on käytetty nöyryyden osoituksena puunoksaa. Itse olen huomannut kuivan oksan kätevyyden myös siinä, että ohut sellainen katkeaa jos sitä käyttää vahingossakaan liian kovaa.

    Millainen on sitten raipan kosketus, tai se paljon puhuttu "näpy"? Voimamittarina käytän muita ihmisiä: kosketuksen, oli se sitten hipaisu, tökkäisy tai napautus, pitää olla niin pehmeä että voisin mennä varoittamatta tekemään saman vaimolleni ja olla silti ottamatta turpaani. :D

    Ilman kannuksia tämän herran polvet kävisivät korvissa asti.
    Kannukset ovat tulleet minulle tutuksi varsinkin issikkani Viksun kautta, mikä kuulostaa ensialkuun varsin nurinkuriselta taskurakettini tuntien... Tarvitsin kannuksia saadakseni pohkeeni kuuluviin: pitäessäni pitkiä suoria barokkijalustimia menee jalkani auttamatta isommallakin ratsulla vatsalinjan alle, saatika sitten kiiturillani. Jos niin pitkällä, suoralla jalalla yrittäisi saada pohkeen läpi, täytyisi jalkaa nostaa, mikä taaskaan ei tule kuulookaan: silloin painopiste keikkaa eteen, polvi nousee, reisi jännittyy ja jalka menee liian taakse.

    Mitä alempana hevosen vatsalinjasta jalka on, sitä pidempi on kannus. Sillä siis EI haeta hevoselle lisää/nopeampaa reaktiota tai muuta, vaan kannus yksinkertaisesti vain auttaa ratsastamaan hiljaisella jalalla. Koipi pysyy pitkänä ja suorana.

    Jos olette ikinä katsoneet vanhoja maalauksia ja kauhistellut pitkiä kannuksia, niin kun muistaa että hevosten säkäkorkeus esimerkiksi keskiajalla oli 120-140 cm ja miehen keskipituus 167 cm, niin koitapa siinä pitää alapohje hallussa...


    Kuolaimen käyttö eroaa ehkä kaikista eniten modernista ratsastuksesta: varsinkin kankikuolain on pelkästään kokoamista varten, ja tuntuma on kuolainohjassa löysä. Itse olen mieltänyt asian niin, että ensin opetellaan kapsonin kanssa asettumaan ja taipumaan istunnan sekä epäsuoran ohjan mukaan. Kun se onnistuu ja hevonen on maastakäsin oppinut, mikä merkki  tarkoittaa kokoamista, voidaan mukaan ottaa (kanki)kuolain. Kankiohjaa nostamalla hevonen kasaa itseään nostamalla lavoista, ja ohja pysyy löysänä. Ohjaukseen, nopeuteen, asetukseen jne. se ei osallistu, vaan niin kauan kuin on tarvetta hevosta ohjalla vielä neuvoa, pidetään kapson mukana kakkosohjana. Kuolaimen tehtävä on siis vain ja ainoastaan koota, eikä sekään mekaanisesti, vaan ensin opetetaan hevoselle mitä kuolainohjan liike tarkoittaa.

    Vaikka vanhanmalliset kanget siis näyttävät hurjilta pitkine varsineen, ei niitä käytetä kuten modernissa kouluratsastuksessa. Alla vielä talvella piirtämäni havainnekuva (Bent Branderupin kirjan opastuksella), milloin kankikuolain on hyvä, milloin varreton. Matalassa, pitkässä muodossa varreton kuolain on mainio. Kun hevoselle on kehittynyt voimaa niin että sitä voi lähteä pyytämään jo kasaamaan ylöspäin, voidaan siirtyä kankeen. (Tuo keltainen mato kuvastaa kaularankaa. Taiteellinen lahjakkuus vol. 100)

    Huomatkaa myös alemman kuvaparin ero itse itsensä kasanneen ja ohjalla kasatun hevosen välillä. Tarkkailkaa alalinjaa: vasemmalla on oikein itsensä kokoava ratsu, oikealla ohjalla mekaanisesti "ryntätty" vastaava. Seuraavan kerran kun katsotte kouluratsastusta, laskekaa ihan piruuttanne monellako hevosella on alalinja rento, monellako kireä?




    torstai 7. helmikuuta 2019

    Avotaivutus - miksi, miten ja milloin

    Yksikään peruskouluratsastusliike ei ole ole vain itseään varten. Ne eivät ole temppuja joita opetetaan hevoselle, vaan jokainen liike vahvistaa hevosta tietyllä tavalla. Niitä siis tarvitsevat kaikki muutkin kuin pelkästään kouluratsastajat. Mottonani on että hevonen ei ole kouluratsastusta varten, vaan kouluratsastus on hevosta varten. Oli sitten askellaji- este- tai maastoratsastaja, tarvitsee hän perustaidot hevosen hallintaan ja siihen miten hevonen saadaan kantamaan paino niin ettei ratsastaja selässä vahingoita ratsua siellä istuessaan. Siksi ajattelin selittää omia näkemyksiäni siitä, miksi, milloin ja miten kouluratsastusliikkeet ovat hyödyksi ja miten niitä käytetään.

    Tekstin alareunassa olevasta lähdeluettelosta löydät muutamia hyödyllisiä sivuja, jotka selittävät liikkeen mekaniikkaa tarkemmin. Minä koitan antaa vain kevyen, innoittavan pintaraapaisun. :)

    Avotaivutus (shoulder-in) on minusta yksi tärkeimmistä liikkeistä, se on koko ratsastuksen kulmakivi. Avotaivutuksessa hevonen astuu sisätakajalallaan kohti painopistettään, ollen tasaisen taipuneena jokaisesta rungon kohdastaan. Avotaivutus venyttää ulkopuolta ja vahvistaa sisäpuolta, se opettaa hevosta kantamaan itseään oikein päin, lisää tasapainoa ja keventää edestä.

    Avotaivutuksen kehitti ranskalainen Antoine de Pluvinel 1500-luvun loppupuolella. Liikkeen voi suorittaa niin kaarevalla kuin suorallakin uralla, kaikissa perusaskellajeissa ja jokaisessa tempossa sekä passagessa että piaffessa.

    Kun hevonen osaa maasta käsin muuttaa asetusta kättäni seuraamalla, opetan seuraavaksi kapsonin avulla hänet tekemään avotaivutusta ensin kaarevalla uralla ja sitten suoralla. Vasta kun hevonen kantaa itsensä maasta käsin ja osaa ottaa painoa enemmän taakse pyynnöstäni (yleensä pyydän äänellä tai osoitan raipalla sisätakajalkaa), nousen selkään. Avotaivutuksen avulla remontti oppii sekä kuuntelemaan apuja että oikean, pyöreän muodon. Kun hevosta jaksaa harjoittaa kuukausia, tulee hänestä notkea ja kevyt.
    Ironisesti avotaivutusten avulla saa vinosta hevosesta suoran, kun hän oppii kantamaan itseään ja yhtäläisesti kumpaankin suuntaan taivuteltuna myös huonompi puoli vahvistuu.

    Ennen avotaivutusta on helppo opettaa hevonen ensin johtamaan lavallaan sisäänpäin asettuneena. Sen onnistuessa taivutus on iisiä ottaa mukaan. Avotaivutuksesta päästäänkin sitten etenemään vasta- ja sulkutaivutuksien kautta kohti piruetteja.

    Avotaivutuksessa hevonen liikkuu ihanteellisesti kolmella uralla: ulkoetu- ja sisätakajalka ovat samalla uralla. Harjoitellessa ei maailma kuitenkaan kaadu jos välillä taivutus on vain kahdella uralla, tai lipsahtaisi neljään: tärkeintä on että taivutus on yhtäläinen jokaisesta taivutuspisteestä ja että hevonen voi tasapainoisesti astua sisätakajalalla kohti painopistettään.

    Yleisin ratsastajan virhe avotaivutuksessa on taivuttaa hevosta sisäohjalla. Ohja voi auttaa hevosta löytämään asetuksen, mutta sillä ei saisi missään vaiheessa vetää. Katse on menosuuntaan painopisteen kanssa samalla kun hevonen pyydetään asettumaan sisälonkan ympärille. Pohkeet ja ohja auttavat mikäli tarvitsee, mutta hyvin koulutettu hevonen ja osaava ratsastaja pärjäävät kun tuntuma pysyy tasaisena ja jalat paikoillaan. Jos avotaivutuksessa joutuu aina harjoittelusta huolimatta käyttämään pohjetta sen ylläpitämiseen tai ohjaa suunnan/asetuksen säätelyyn, on jokin mennyt koulutuksessa pieleen.

    Yritin piirtää mahdollisimman selkeästi, toivottavasti saatte kiinni mitä ajan tuherruksella takaa. :D

    1. Oikeaoppinen avotaivutus. Hevonen on tasaisesti taipunut ja astuu kohti painopistettä, keskelle runkoa.
    2. Hevonen astuu liikaa sivuun, ns. yli. Avotaivutuksen hyödyt karsiutuvat hevosen tasapainon mennessä ja lähtiessä "vyörymään" ulospäin. Varsinkin ympyrällä tämä käy vähän liiankin helposti, ja sitä voi olla välillä vaikea huomata itse selästä käsin. Avustajat ja peilit ovat kultaa.
    3. Hevonen työntää itseään eteenpäin sen sijaan että astuisi alle. Avotaivutuksessa tämä näkyy rungon vääntymisenä s-muotoon. Ongelmaa voi korjata muistuttamalla sisäpohkeella aina sisätakajalan noustessa, tai osoittamalla jalkaa raipalla mikäli hevonen on oppinut mitä se tarkoittaa.
    4. Hevonen on taipunut vain edestä, sen runko kulkee yhä suoraa uraa. Tämä liike (shoulder-fore) edeltää usein avotaivutusten opettelua.

    tiistai 25. joulukuuta 2018

    Ratsastuksen sairas maailma

    Huomio: postaus sisältää yhteiskuntavihaisen miehen agressiivis-agressiivista tekstiä. Jos olet kova kimpaantumaan, kannattaa harkita tahdotko lukea tätä venttiranttausta. :P 
    Kirjoitin tekstin lähinnä kouluratsastuskulmasta sen ollessa minulle sydäntä lähimpänä, mutta voit soveltaa kouluratsun tilalle este-, reining-, vikellys-, askellaji-, matka- tai harrastehevosen jne. Valjakot, ravurit ja laukkaajat myös. Kaikki ne hevoset joista ihmiset hyötyvät.

    Ja kun kumminkin mietitte että millä oikeudella paasaan, niin minulla on hyvin ihon alle menevä omakohtainen kokemus. Kaikki alkoi siitä kun yritin tehdä nuoresta täysverioriista kouluratsun keppiä vai porkkanaa-periaatteella. Lopputulos oli yhtä harmonista, vaivatonta ja kaunista ratsastusta kuin voitte vain kuvitella, kuin satua.... (Jos missasit sarkasmin.) Samainen hevonen on minulla yhä, ja korjaan edelleen silloin tekemiäni koulutusvirheitä. Yritän pelastaa hevosen luomastani suosta. Tunnen loputonta omatunnontuskaa tämän rakkaimman, parhaimman ystäväni puolesta, mutta jos jotain hyvää pitää keksiä hänen silloisesta väärinkohtelustaan niin löysin sen vuoksi klassisen ratsastuksen, koulutuksen kemian, ja sen jälkeen olen voinut kouluttaa kaikki hevoseni alusta alkaen ilman että menetän heidän elämäniloaan ja sisäistä paloa.

    Hevonen ei ole kouluratsastusta varten  — kouluratsastus on hevosta varten.
    Nykymaailmassa hevonen on harrastekaveri, urheiluväline, elitistinen sisältö tekemään elämästämme mielekästä. Se ei ole huono asia: jos hevosista ei olisi tullut koneellistumisen myötä harrastusta ja kilpaurheilua, olisi moni asia nyt toisin. Ei olisi samanlaista ratsastuskoulukulttuuria ja harrastuneisuutta. Moni rotu olisi painunut unholaan, esimerkiksi kotoisa suomenhevosemme.

    Nykyisin emme enää tarvitse hevosta päivittäiseen liikkumiseemme, emme töihimme emmekä sodankäyntiin. Sinänsä onnekasta hevoselle, mutta jotakin on sen mukana mennyt myös huonompaan suuntaan: kun hevonen on "vain" ekstraa elämässämme, ei meidän enää tarvitse kiinnittää huomiota yhteistyöhömme samalla tavalla. Nykyaikana meillä on kiire edetä: täytyy saada äkkiä polle tietylle tasolle, päästä menestymään, harrastaa "oikeasti". Hevosesta tulee suoritusväline: se täytyy ratsastaa tiettyyn muotoon tietyssä ajassa, sen täytyy olla hieno, on näytettävä muille että minä osaan, minä pärjään, minä pystyn. Tästä ranttasinkin jo edellisessä postauksessa, joten en sukella aiheeseen sen syvemmin nyt. Mikäli et ole tekstiä lukenut, kannattaa se käydä läpi ennen kuin jatkat tätä.
    Tämäkö on meistä nykyisin kaunista ratsastusta?
    Me tahdomme tuloksia nopeammin kuin hevosen kyky kehittyä halutulle tasolle on. Me olemme unohtaneet ratsastuksen olevan parilaji: me kuvittelemme määräävämme hevosta ja hevonen tekee mitä pyydetään sen sijaan että tanssisimme yhdessä, yhteensulautuneina olentoina jotka kuuntelevat ja kunnioittavat toisiaan. Jos hevonen niskuroi, näytämme sille että se ei ole vaihtoehto. Lopulta hevonen nöyrtyy eikä enää temppuile: voi miten mukava ja nöyrä ratsu onkaan hevonen joka on luovuttanut kaiken yrityksen vaikuttaa omaan elämäänsä! Se ei pukita eikä ryysi, ei kiellä eikä niskuroi. Voimme keskittyä rauhassa liikkeiden tekniseen parantamiseen ja tason nousuun kun hevonen on sisältä kuollut. Sillä on huono päivä? Sen vatsaan koskee? Sitä jännittää? Ratsastaja painaa selkää kuvitellessaan hevosen liikkuvan paremmin kun hän tuuppaa sitä takanojaisella, yliryhtisellä istunnallaan? Sillä on suussa painehaava? Vuohisnivel on kipeä laitumella otetun harha-askeleen vuoksi? Ei hätää, hevosesi on takuuvarmasti nöyrä eikä kerro olostaan eleelläkään! Se kantaa sinut niska pyöreänä ja pitkällä askeleella komeana kuin patsas ennenaikaiseen hautaansa saakka. Mitä väliä vaikka se onkin stressaantunut ja ahdistunut? Kunhan vain näytämme päteviltä ratsastajilta ja kisoista tulee kivoja ruusukkeita seinälle!

    Tästä kuvasta pidän. Vahva ylälinja, pehmeä alalinja, kuuliainen ja istunnalla toimiva ratsu. Kuva on juuri niiltä hetkiltä kun ymmärsin mitä klassinen ratsastus oikeasti merkitsee: vähemmän on enemmän.
    Tässä edellisen kuvan harmonia on kadonnut, kun pyysin korkeampaa muotoa kuin mitä hevonen pystyi vielä oikeasti tarjoamaan. Liike ei mene enää selän läpi, huomaatte sen kun katsotte selkää ja takajalkoja. Energia katkeaa myös niskassa, hevonen kompensoi puuttuvaa voimaansa nostamalla kaulansa korkeimmaksi kohdaksi atlasnikaman sijaan. Alalinja on kuitenkin säilynyt pehmeänä (katsokaa alakaulaa, sen täytyisi aina olla "löllö") eli ratsu ei ainakaan vielä tässä stressannut. En muista jatkoimmeko kuvauksia vielä miten pitkään tämän räpsyn jälkeen, mutta jos jatkoimme niin siinä tilanne oli varmasti jo toinen.

    Vielä 200 vuotta sitten asiat oli toisin. Hevosen piti luottaa ratsastajaansa. Sen täytyi olla oikeasti hyvässä kunnossa — niin fyysisessä kuin psyykkisessä — ollakseen hyödyksi. Kuvittele pistäväsi tuolta GP-kentiltä stressattu, pinkeäkaulainen, showliikkeinen urheiluhevonen sotatantereelle. Kauanko se jaksaa pitää avotaivutusta hyökätessäsi ja sulkutaivutusta perääntyessäsi? Kauanko se jaksaa pitää jalkamiehet loitolla luotasi? Kauanko se jaksaa tehdä piaffea tai terre a terrea sinun iskiessäsi miestä maahan, valmiina sinkoamaan täyttä laukkaa pyynnöstäsi? Nimenomaan pyynnöstäsi: joutuisitko pakottamaan hevostasi rintamaa päin, ohjaamaan sitä vahvoin ottein, pitämään kovaa kuolainta jotta se pysyisi hallinnassasi? Joutuisitko käyttämään energiaasi hevosen hallussapitoon?

    Kuvittele että sinut ja ratsusi, oli se sitten oma tai vaikka suosikkituntsarisi, lähetettäisiin rintamalle. 

    Tempperamentistaan huolimatta, lähtisikö se luottavaisin mielin mukaasi? 


    Pystytkö luottamaan siihen että vaikket jatkuvasti roikkuisi ohjassa (mikä on btw melko mahdotonta jos sinulla on ohjat yhdessä kädessä ja ase toisessa) ja ohjaisi pohkeella, se pysyisi läsnä eikä heittäisi sinua pakokauhuisena selästään, hylkäisi ja pakenisi itse? Pelkääkö hevosesi sinua? Nöyrtyykö se raippasi, kannustesi, käsiesi, edessä? Kapinoiko se koskaan? Kuunteletko koskaan mitä hevosesi sinulle kertoo? Oletko pysähtynyt rangaistuksen sijaan kysymään, miksi hevosellani on kurja mieli?

     Nykyinen ylilyöty näyttävyys koituisi kohtaloksesi: häntä korkealla ja etujaloillaan kauhova hevonen on kyllä kaunis katsella, mutta se ei ole oikeassa ratsukunnossa. Se mitä nykyinen kouluratsastus vaatii ei palvele hevosen tarpeita. Kun hevosen selkä on pyöreä ja se on harmoniassa, se ei pysty kantamaan häntäänsä korkeana lippuna. Se ei pysty ottamaan samanlaisia harppauksia lisätyssä ravissa nykyisiä matkoja niin että energia kulkee selän läpi ja rungon lihakset pystyisivät pitämään selän vahvana ratsastajan kannattelemista varten. Kun selkä on notkolla, hevosen on vaikea pysyä tasapainossa, sillä on mitä luultavimmin kipua tai ainakin epämukavuutta, se on stresssaantunut.

    Tietenkin vielä ratsastustaidon kulta-aikoina 1500-1800 oli myös niitä jotka laittoivat asiat väärään tärkeysjärjestykseen ja oikoivat koulutuksessa käyttäen pakotteita ja lahjuksia, mutta he toisaalta tulivat myöskin ennemmin tai myöhemmin oikomisestaan kärsimään aivan konkreettisesti, toisin kuin nykypäivänä. Nykyisin ratsastamalla hevosta raipalla uhkailemalla, pohkeilla pakottamalla ja ohjalla vetämällä, saat ehkä lisää mainetta ja kunniaa. Kenties olet seuraava MM-kultamitalisti?

    Tämä maailma on sairas.

    Ota ensimmäinen askel sen parantamiseksi. Anna omatuntosi kolkuttaa. Se on kivuliasta, paha olo vyöryy ylitsesi kuin hyökyaalto tajutessasi kuinka paljon kärsimystä olet aiheuttanut rakkaimmalle hevosystävällesi tietämättä sitä itse, seuraten vain sokeasti sitä mitä muutkin tekee. Kuinka uskollinen ystäväsi, yhteistyökykyinen ja innokas ratsusi, onkin ollut sitä vain siksi että on pakko. Ehkä hän on joskus koittanut kertoa ettei osaa, ei ymmärrä, ei pysty, ei jaksa, ei tahdo, ja sinä olet vain pakottanut jatkamaan? Läiskässyt raipalla tai paukauttanut pohkeella? Ollut kuin opettaja liikuntatunnilla, joka on käskenyt pahaa oloaan valittaneen oppilaan pitämään turpansa kiinni ja jatkamaan juoksemista? Yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hevonen on luovuttanut yrittämästä niin että olet päässyt kehumaan miten se on vihdoin alkanut toimimaan, "innostunut tekemään", onpas siitä tullut kiltti ja yhteistyönhaluinen. Onneksi olkoon, olet murtanut hevosesi äänettömäksi orjaksesi.

    Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Uskallatko sinä avata tämän oven?

    Ei.
    Ei.
    EI EI EI.

    keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

    Somen paineet: feikkimuodosta

    Kummassa kuvassa on parempi ravi/ratsastaja? Kumman julkaisisit mieluummin Instassa?




    Mikäli vastasit "ylemmän", pysähdy hetkeksi miettimään. Miksi?

    Termi "koulutuuppari" on harhaanjohtava: kouluratsastaja — eikä sen puoleen kukaan muukaan kunnollinen ratsastaja — ei tuuppaa istunnallaan hevosta yhtään minnekään! Ei lisätäkseen vauhtia; ei lisätäkseen askeleen pituutta; ei rytmittääkseen tempoa.

    Istunnan on toki mukailtava hevosen liikkeitä, mutta yliliikkumisella vain häiritsee hevosen suoritusta ja pahimmillaan saa sen alalinjan jännittymään — ja hox, selkä voi olla notkolla vaikka niska olisikin kivasti korkealla, turpa alhaalla ja takajalat alla. 

    Tätä "feikkimuotoa" näkee aika usein, niin harrastelijoiden somekanavilla kuin GP-kisalähetyksissäkin. Myös omissa vanhoissa kansioissani... Nykyisin elämä on hektistä. On kova kiire saada edistystä aikaiseksi, päästä kisaamaan, näyttämään kyntensä. Pitää olla yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin muut. Tulee helposti paineita: "hevosen pitää olla kivasti muodossa ettei kukaan vain luulisi että olisin kelvoton ratsastaja." Siinä on helppo kaava lähteä oikomaan koulutuksessa, vähän lähteä sillä kädellä nykimään hepoa nyökkyyn, ehkä jos silloin tällöin käyttäisin apuohjia... Hevonen hidastuu apuohjan stabiilista paineesta tai turpaa alas nykivästä kädestä: ei hätää, paukutetaan pohkeella se eteenpäin, kohti kuolainta. Seuraavaksi ratsu ei enää pysy tahdikkaana ja "peräänannossa" ilman kannustusta: no, käskytetään sitä sitten joka askeleella pohkeella, annetaan rytmi, pidetään takajalat alla.

     Sitten hevonen jääkin jo 15-vuotiaana kisaeläkkeelle kun jalat/selkä/pää ei enää kestä.

     Entäpä jos malttaisimme olla välittämättä somesta, emme ottaisi paineita siitä, miten täydellisiä meidän pitäisi heti olla ja miten Pekka Perushepan on osattava viisiveenä mennä jo 80 cm rataa ja osattava piffit ja paffit, laukanvaihdot ja sulkutaivutukset, hyvä ettei courbettea ja capriolea? Kouluttaisimme hevosen niin hitaasti kuin se vain aikaa tarvitsee, antaisimme sen kehittyä rauhassa? Malttaisimme tehdä paljon maasta käsin ennen kuin siirrämme opit selästä annettaviksi, työstää ratsastuksen perustaa rutiinina? Ratsastaisimme hevosen liikkeet rehellisesti takaa suoraan eteen (ei siis esimerkiksi ympyrällä niin että sisätakajalka työntää painopistettä kohti ulkolapaa), antaisimme sen selälle tilaa työskennellä, suulle rauhan olla? Hyväksyisimme sen tosiasian että hevosen turpa ei pysy alhaalla ja niska sekä koko ylälinja pyöreänä, ellemme anna tasaista, rauhallista tuntumaa ja ratsasta liikettä kunnolla selän läpi, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei turpaa enää saakaan ohjalla vetää alemmaksi? Että on edettävä hevosen tahtiin, eikä ensimmäiseen vuoteen muoto tule olemaan tuskin kovin näyttävä? Tai kahteen, kolmeenkaan vuoteen.

     Rehellinen muoto tulee rehellisestä ratsastuksesta.

     Sitä, hevosen oikeaa muotoa, ei näe ehkä ulospäin kuvissa kovin hyvin ilman että harjaantuu kiinnittämään asiaan huomiota. Se ei silti tarkoita sitä että voisimme oman egomme, yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi, rytätä hevosta pohkeen ja ohjan väliin jotta näyttäisimme paremmilta.

    Minulla on sinulle haaste, jota tällä hetkellä itsekin koitan toteuttaa. Seuraavan kerran kun lisäät someen kuvan ratsastuksestasi, älä laitakaan sitä edustavinta. Laita vaikka toisiksi edustavin, tai jos olet rohkea, vähän huonolla hetkellä räpsäisty kuva: juuri se, jossa ehkä olet etunojainen ratsusi kanssa, jossa ravi on könkkövaiheessa, jossa takaosa on jäänyt talliin asti. Uskalla olla rehellinen, näyttää että sinäkin olet ihminen etkä ylijumala: me kaikki harjoittelemme, emme ole kukaan täydellisiä. Tuskin kukaan niin luuleekaan, niin miksi niin pitäisi uskotella?

    Kumpi laukkakuva on mielestäsi parempi hevosen kannalta?




    maanantai 14. toukokuuta 2018

    Historiallisen ratsastuksen SM 2018 (kuvapläjäys)

    ⚔ Viikinkiratsun skill at arms-korkkaus!


    En mieluusti kirjoittaisi blogiin mitään henkilökohtaisia tai suoranaisesti omasta elämästäni kertovia postauksia, mutta nyt teen poikkeuksen. Instaan en mitenkään saisi mahdutettua koko kisakertomusta, joten blogini joutuu nyt uhrautumaan. Yritän kuitenkin kertoa sen verran lukijoita ajatellen, että tekstistä saisi jotain ajateltavaakin pelkästään kuulumisten lukemisen sijaan.

    Minun on heti alkuun kehuttava, miten hyvä tunnelma kisoissa oli. Ei tarvinnut tallilaistenkaan ihmetellä, miksi pidän historiallisista lajeista enemmän kuin tavan koulu- ja estekisoissa pyörimisestä: kaikki kannustivat toisiaan vaikkei edes tuntisi vastakisaajiaan, olivat vilpittömästi iloisia toistensa puolesta, eikä otettu ryppyotsaisesti asioita. En kuullut kertaakaan arvostelua toisten ratsastuksesta, varusteista, hevosista etc. mikä on oikeasti jo lottovoittoon verrattava ihme kun puhutaan ratsastuskisoista! Minulle ei kertaakaan tullut sellaista oloa että tuntisin itseäni arvostelluksi tai alaspäin katsotuksi muiden kisaajien toimesta, ja se kertoo jo paljon tunnelmasta, minä kun olen sen verran vainottaja että helposti kuvittelen muiden suihin sanoja joita he eivät välttämättä edes ajattele. Miettikääpä estekisat samalla fiiliksellä?! Olisipa mahtavaa! ♥

    Matka itsessään sujui todella hyvin, aurinko paistoi ja Viksu on mitä mainioin matkaaja kun ei sano kuljetuksistakaan yhtään mitään. Auto oli täynnä joten tylsää ei ajon aikana tullut, ja koska kerrankin osoitimme todellista ajattelukykyä ja järjestelmällisyyttä niin pakkasimme kaiken jo perjantaina valmiiksi: lauantaina ei tarvinnut muuta kuin keittää kahvit termariin, lastata ratsu kyytiin ja lähteä suunnitellun mukaisesti klo 05:00 kotipihasta.

    Ainoon saavuimme ajoissa, joten ehdimme hyvin katselemaan paikkoja Viksun kanssa ja vaihtamaan kuulumisia muiden seuralaisten kautta. Pakko sanoa, että oli harvinaisen mukavaa kun pystyi kulkemaan miekan kanssa ilman että herätti kummastusta ja väistöliikkeitä. :D Parasta on päästä omiensa pariin, ja se olikin tämän reissun pääjuttu ainakin minulle: en odottanut radalta suuria, me kun olimme Viksun kanssa harjoitelleet vasta puolisen vuotta ja nämä olivat meidän ensimmäiset yhteiset skill at arms-kisat. Lähdin sillä asenteella että kunhan pääsen radalle saakka, Viksu pysyisi rauhallisena (ja minä...) enkä iske ketään miekalla vahingossa, se riittää.

    Tässä me vieä ravataan.
    Verryttelyssä Viksu oli suhteellisen kuuliainen ja rauhallinen. Kotona harjoitellessa varsinkin talvella se oli mennyt kyllä noin 100x paremmin, mutta tilanteen huomioon ottaen olin iloisesti yllättynyt siitä että hän malttoi ravata ja keskittyi ohjeisiin. Pieni viikinkiratsu ei ollut moksiskaan esteistä eikä välineistä, olimmehan jo kotona ahkerasti harjoitelleet kaikkia niistä aina quintainista trebutchetiin ja lohikäärmeestä saraseeneihin. Ainoa sivuloikka tuli kun uran vierellä oli hurja, sininen jakkara. :""D Sarjassamme kun hevonen ei säikähdä laukeavaa katapulttia, pyllyyn iskevää quintainin pussia tai kirkkaanpunaista lohikäärmettä, mutta jakkara... se on paha se!

    Kehuin kaikille kovaan ääneen miten ihanan kuuliainen ja rauhallinen Viksu on. Ei olisi pitänyt. Tai ainakin puuta olisi pitänyt koputtaa, sillä radalla meno olikin jo ihan toinen. Minulle tuli klassinen kisapaine kun typeränä katsoin katsomoon ja tajusin että herranjumala nehän katsoo minua. Joo, aika jännää että kisoissa katsovat. Viksu ei paineistu kisaradalla, mutta sen sijaan se lukee ratsastajaa tarkkaan kuin verottaja tilitystä, joten minun jännityshän tarttui sekunnissa ratsuunikin ja soppa oli valmis.

    Hetki rauhaa ikuistettuna kameraan. Ihme!
    Viksu mennä töhötti starttisummerin pärähdyksestä lähtien possupassia jäykkänä ja jännittyneenä, turpa taivaissa ja selkä notkolla, sen oloisena että vähän kun unohdun selässä niin se ampaisee. Päätin että ennemmin hissuttelemme radan läpi aivan alitemmossa kuin kaahaamme sen päättömänä, joten suoritus oli suorastaan surkuhupaisaa katseltavaa. Kaiken lisäksi itse tosiaankin sähläsin ja unohtelin keskittyessäni pitämään pakkaa edes vähän kasassa... ottaessani kevyttä peitseä painoin vahingossa oikealla polvella, jolloin Viksu kuuliaisesti lähti väistämään vasemmalle ja meinasimme missata koko quintainin sen takia — ehdin korjata linjan mutta kilpi ei kaatunut. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kääntää peitsen terävä kärki eteen, mutta keskityin niin kovasti ratsuun että se jäi kokonaan tekemättä. Rottajahdin linjalle mennessä Viksu meinasi ottaa spurttia joten käännökseen tuli hauska mutka, rotta onneksi saatiin hyvin painettua seis kun noviisiluokassa vauhti oli niin hidas että sen olisi saanut rivakalla käynnilläkin kiinni. Renkaita emme saaneet ainuttakaan napattua, ja tynnyrin ympäri pyörähdys ei meinannut onnistua kun taas vahingossa väistätin sillä pirun sisäpolvella Viksua ulos kehältä nojautuessani peitseä kohti — pystyin vain kaiholla muistelemaan miten kivasti vielä maaliskuussa pyörähdettiin laukassa, kun nyt meinasin jo käynti-passi-sekameteliblööstä feilata koko jutun. :P Sain peitsen onneksi kuin ihmeen kaupalla jätettyä tynnyriin ja napattua keihään, mutta keihään heittämisen aliarvioin täysin enkä saanut keihästä lohikäärmeen sydämeen: ajattelin tehtävän olevan helppo nakki, onhan kotona meillä lohikäärmeessä tuplasti pienempi reikä, mutta vähättely kostautui ja kuului vain kolahdus kun keihäs osui ohi. Siitä kismittyneenä unohdin täysin vetää miekan esiin, mutta ehdin onneksi vielä paalien yli hypättyäni aseistamaan itseni saraseeneja varten. Yksikään omena ei tainnut haljeta, tippua vain, minulla oli nimittäin perustavanlaatuinen ongelma miekan kanssa: se oli n. 20-30 cm lyhyempi kuin oma rapiirimiekkani, joten järjestelmällisesti olin liian etäällä kohteista. Ärsyynnyin siitä, jolloin unohdin kokonaan iskeä viimeiseltä sotilaalta miekan pommelilla kypärän koristeen alas. Trebutchetia ei noviisiluokkaan loppujen lopuksi oltu edes viritetty, joten se oli helppo nakki, ei tarvinnut muuta kuin osua laukaisimeen.

    Pistesaldomme oli huimat 6,28, mutta hei, parempi kuin ei mitään ja hyväksytty rata tuli!  :D Ensi vuoden tavoitteena olisi saada edes desimaalin verran parempi tulos ja pysyä itse rentona, niin ei kävisi mitään peruskämmejä kuten nyt. Täytyy vain kisata vain lisää ja lisää ja lisää, niin en enää jännittäisi katsojia ja heidän mielipiteitään. Onneksi ainakin seuran kesken on henki hyvin mukavaa, ja mitä monesti päivän aikana kuuli niin oli keskustelu "menipä kurjasti." "No mutta näytitte hyviltä, se on tärkeintä!" Samalla asenteella päätin vetää itsekin koko päivän, lähdetään vaikka kengänpohjat
    edellä areenalta mutta kunhan hyvältä näytetään niin kaikki on hyvin 

    Mitä opin?

    Jos tähän nyt summaan kaiken mikä vaikutti rataamme, niin seuraavissa kisoissa olen taas vähän viisaampi. Kokemus opetti, että...

    • ...verkassa käyn kaiken läpi. Minun piti tosiaan käyttää lainamiekkaa, sillä omassani on vain yksi terä ja kisoissa täytyi käyttää kaksiteräistä, ja vaikka painoltaan ja tuntumaltaan laina-ase oli samanoloinen niin se oli lyhyempi. Jos olisin jo verryttelyssä testaillut miekkaa, en olisi vasta radalla huomannut että minun pitää ratsastaa lähemmäksi saraseeneja. :P
    • ...otan rauhassa. Mikäli en olisi startannut ekana, olisin nähnyt että voin mennä radan vaikka käynnissä jos tiukka paikka tulee, niin muutkin tekivät. Sen sijaan yritin urhoollisesti saada possupassia pois ja pitää liikkeen yhä eteenpäin, mikä ainakin Viksun kanssa on mahdoton yhtälö.
    • ... otan rauhassa.
    • ....otan rauhassa.
    Ehkä pitäisi aina meditoida ennen starttia? :D

    Vaikka itse suoritus olikin vähän mitä oli ja kaivaudun maan alle häpeästä aina kun näen videon siitä — plus omat oppilaani olivat katsomassa sitä, voi surku, voi häpeä! — niin päivä oli aivan absoluuttisen loistava. Minulla oli hauskaa aamusta iltaan, näin tuttuja, sain vaihdettua kuulumisia ja keskusteltua aiheista kuin aiheistakin. Nyt kun tiedän miten nämä kisat sujuvat niin ensi kerralla uskallan tähdätä jo sijoitukseen. ;)  

    Loppuun vielä läjä kuvia, kaikki nämä ja muutkin postauksen upeudet ovat © Päivi Parkkinen — kiitos upealle kuvaajallemme! Totta kai heti radan jälkeen jännitys kaikkosi, joten kuvissa on taas rento ratsastaja ja hevonen. Joku vuosi me olemme radallakin samanlaisia, lupaan!







    Minun rakas ystäväni Viksu, luppakorvainen sotaurhoni. ♥ Kyllä miehellä aina pitää vähintään yksi issikka olla...

    sunnuntai 6. toukokuuta 2018

    Kankikuolaimet — miksi, miten, millainen ja milloin?

    Kaikki kankikuolaimia — niin perinteisiä bridongillisia kuin yksiosiasia "barokkikankia" — käyttävät ovat varmasti törmänneet jossakin vaiheessa johonkin seuraavista keskusteluista: a) "Miksi kiusaat hevosta kangella?" b) "Ethän vain ratsasta kangella siksi ettet hallitse hevostasi nivelellä?" tai c) "Olethan varmasti tarpeeksi taitava käyttämään kankia?"

    Yritän pysyä mahdollisimman objektiivisena tässä pohtivassa postauksessani, mutta ihmisten epäluuloisuus kankia ja niillä ratsastavia kohtaan saa minut hivenen puolustuskannalle. Tiedän, tiedän, ihmisluontoon kuuluu että toisista on helpompi olettaa pahaa kuin hyvää, mutta minua surettaa miksi tällä sosiaalisen median aikakaudella ratsastajat joutuvat puolustelemaan valintojaan ja vakuuttamaan osaamistaan vielä silloinkin kun siinä ei pitäisi olla enää mitään epäselvää. Vaikka mätiäkin omenoita on, niin tuskin suurin osa kangilla ratsastavista ovat valinneet kuolainta hallittavuusongelmien vuoksi? Tai päättäneet itse olevansa tarpeeksi taitavia käyttämään kankea: eiköhän jokaiselle ole auktoriteettitaho kertonut hänen olevan pehmeäkätinen ja ratsun tarpeeksi hyvässä lihaskunnossa ennen kuin hän on ensimmäistä kertaa ylimääräistä rautaa ratsunsa kitaan tunkenut.

    Tätä kaveria sattuu, kanki tai ei!
    Toki kangella voi kiusata, satuttaa, hevosta, aivan kuten ihan millä tahansa muullakin kuolaimella. Minusta on kurjaa miksi kankia tai muita vipuvartisia kuolaimia niin mustamaalataan, kun aivan yhtä paljon kipua saadaan aikaan lyhyemmilläkin kuolaimilla huonolla ratsastuksella tai epäsopivilla varusteilla. En usko että hevonen nauttii yhtään mistään kuolaimesta, mutta oikealla koulutuksella ja oikeanlaisella ratsastuksessa ja varustuksella se voidaan saada sietämään sitä ilman negaatioita. Riippuu vain ratsusta ja ratsastajasta, mikä kuolainvalinta heille parhaiten sopii.

    Kankivarren pituus määrittelee, paljonko kuolaimessa on ns. vipuvoimaa. Mitä pidempi varsi, sen suurempi voima ja sitä pienemmillä avuilla sillä ratsastetaan. Kangella ratsastava on vastuussa siitä että hänen kätensä on pehmeä ja avut pieniä, moninkertaistaahan varsi pienimmänkin otteen moninkertaiseksi. Suuosan muodosta riippuen kanki paineistaa eri osia hevosen päästä: aina kuitenkin vähintään niskasta.

    Bridong-kanki.



    Bridong on laskeva kuolain, kanki nostava. Kun ratsastetaan bridongin kanssa, on kanki ainakin minun käytössäni hienosäätöä varten: kuten aiemmin kirjoitinkin, kangella saa avuista pienempiä ja minun mielestäni säntillisempiä. Perusratsastus hoidetaan kuitenkin bridongilla.

    Barokkikanki, huomaa ohjan pehmeä "roikku". © Sonja Autere
    Ilman bridongia ratsastetaan lähinnä lännenratsastuksen ja historiallisten lajien parissa. Lännenratsastuksessahan optimitilanteessa tiukkaa tuntumaa ei ole, ja historiallisten lajien parissa taasen pyrkimys on ohjeistaa hevosta istunnan kautta: kun ohjat ovat yhdessä kädessä ja mahdollinen ase toisessa, ei ratsastus voi mitenkään perustua ohjien käyttöön, jolloin ainakin itselläni tuntuma on mieluiten todella olematon. Barokkikanki näyttää ehkä hurjalta vehkeeltä, mutta sitä ei käytetä (tai taas, ainakaan minä en käytä) kuten modernia kankea. Oikein mitoitetulla barokkikangella ohjat voivat jopa hieman roikkua — tämä on juurikin tuo kutsumani "barokkiohja" — niin että hevonen pääsee rehellisesti kantamaan itsensä eteen-ylös, ja pienetkin sormien liikkeet riittävät asetuksiin ja pidätteisiin. Sanomattakin selvää, että jos bridong-kangella ratsastaminen vaatii ratsastajalta osaamista, niin barokkikanki sitäkin enemmän. Minä olen pitänyt itse ohjanuorana sitä, että minun on pystyttävä ratsastamaan kyseisellä hevosella ilman tuntumaa kaikki askellajit ja vähintään myös peruutukset, pohkeenväistöt ja avotaivutukset. Suoraan sanottuna minun on pystyttävä ratsastamaan löysällä ohjalla, mieluiten vaikka kokonaan ilman ohjia! Tietenkin myös hevosella on oltava riittävä lihaskunto.

    Tietonappula: alkujaan kankikuolain oli välttämättömyys kun vähäisellä opilla olleet miehet lähetettiin sotimaan. Hektisessä sotatilanteessa tärkeintä oli että hevonen pysyi hallinnassa: hevosen tyytyväisyyttä tärkeämpää oli ymmärrettävästi että kumpikin ratsukosta selviäisi hengissä. Vasta 1700-luvulle siirtyessä Euroopassa ryhdyttiin kouluttamaan nuoria hevosia ensin nivelkuolaimella ennen kankiin siirtymistä. Samaan aikaan kehittyi myös kaksiosainen kanki: hevosen suu säästyi paljolta, kun keskinkertaisesti ja nopeasti koulutetuille miehille annettiin käteen nivelkuolaimen ohjat kankiohjien lisäksi. Kanki jäi tositilanteita varten, bridongia käytettiin yksikseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ennen varsinaista kaksoiskuolainta "pehmeämpi" ohja kiinnitettiin kankien nivelosaan, samalla periaatteella kuin nykyisissä pelhameissa on.

    ...No nyt ei ollut kyllä päätä eikä häntää koko postauksessa! :D Lähdin liikkeelle ihmisten kapeakatseisuudesta ja päädyin kertomaan kankikuolaimen historiasta. Elämä yllättää ja punainen lanka on hukassa.

    Myös olympialaisilla voi ratsastaa kaksin ohjin. Tämän (tiineen, ehkä sen huomaa ♥) tamman tapauksessa en ollut varma, jaksaako hän pitkästä aikaa bridong-kankea: hevosen kieli väsyy siinä missä muukin lihas, ja lisäkuolain suussa melkein vuoden tauon jälkeen olisi voinut olla liikaa. Pienen hetken ajan kankiohjalla sai nyperrettyä, ja sen jälkeen kankiohjan pystyi jättämään huomioitta ja ratsastaman pelkällä "nivelohjalla". Mikäli suussa olisi myös bridong, en ainakaan itse suosittelisi jättämään kankiohjaa missään vaiheessa huomioitta roikkumaan: erillisenä kuolaimena se voisi jäädä häiritsevästi heilumaan vapaana hevosen suuhun, kun taaskin pelham-systeemillä kangen voi välillä unohtaa omiin oloihinsa. Pelham (joka olisi tässäkin tapauksessa ollut paras vaihtoehto kangen pituuden puolesta, suuosaltaan olympia oli kuitenkin tälle tammalle pehmoisempi kuin tallista löytyvä pelham) on minusta hyvä valinta nuorelle, vasta kankeen totuttelevalle hevoselle tai ratsastajalle.
    © Päivi Parkkinen

    Lähteet
    + Omat mielipiteeni ja kokemukseni, käsittele omalla vastuulla. ;)

    lauantai 2. joulukuuta 2017

    Millainen on hyvä opettaja?

    Tässä vuosien varrella mitä olen erilaisten opettajien ja valmentajien opissa käynyt, olen tehnyt yhden huomion: opettajan ratsastuksellinen taso ja/tai koulutustaso eivät välttämättä kerro mitään tunnin ja opetuksen laadusta. Olen ollut kokemuksen kautta pätevöityneiden ihmisten opissa ja kehittynyt paljon, kuin myös sm-kisaavan III-tason valmentajan opissa ilman mitään hyötyä.

    Mistä tämä johtuu? Ei, en aio todellakaan alkaa väittämään että ohjaajan/opettajan/valmentajan tutkinto olisi turha, päin vastoin! Olen vain huomannut että auktoriteetin meriittilista ei välttämättä kerro mitään, vaan enemmänkin hänen tapansa suhtautua hevosiin ja ratsastukseen sekä opetusmetodit. Menin ratsuni kanssa vain takapakkia tuhlatessani aikaa valmentajalla, joka tahtoi minun ratsastavan tapojeni vastaisesti hyvin paljon pohjetta ja ohjaa käyttäen, ja joka ei tuntunut sukeltavan tarpeeksi hevosen pään sisään — ongelmat ratkaistiin raipalla ja pakottamalla sen sijaan että oltaisiin mietitty että mistä ongelmat lähtevät, ja pureuduttu niiden kitkemiseen juuriltaan. Hevonen muuttui haluttomaksi ja ryhtyi kulkemaan käsijarru päällä, jolloin raippa läiskyi vielä enemmän. Vauhti hiipui lisää, noidankehä oli valmis.

    Masentuneena siitä miten "paska ja turhanpäiväinen ratsastaja" olin, lopetin valmennuksissa käymisen ja "akateemisen pipertelyn" kokonaan hetkeksi. Kunnes löysin uuden opettajan, jonka mielenmaisema osui yksiin kanssani. Hän ei kannusta pakottamaan, vaan hänen valmennuksissaan opin ratkomaan ongelmia hevosen vinkkelistä katsottuna. Hän ei ole kisannut "vakavissaan" eikä ole opiskellut valmentajaksi, mutta ratsuni piristyi ja alkoi liikkumaan omalla moottorilla. Opettaja otti minun kokemukseni hevosen käytöksestä tosissaan, eikä solahtanut perinteiseen "se vain perseilee, sun pitää laittaa se liikkumaan"-kommenttiin.

    Elämässäni on ollut tusinoittain erilaisia opettajia, ja jos jaottelisin heidät virallisiin- ja epävirallisiin opettajiin, olisi lista aika erilainen kuin hyödylliset ja hyödyttömät.

    Tämän pitkän alustuksen päätteeksi pääsen vihdoin asian ytimeen... Minun mielestäni tärkeimmät opetukseen vaikuttavat tekijät:

    1. Näkemysten samankaltaisuus. On paljon mielekkäämpi ottaa ohjeita vastaan ihmiseltä, joka suhtautuu ratsastukseen ja hevosiin samoin kanssasi. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että ratsastus lähtee istunnasta ja siitä että hevosella on hyvä mieli: ratsastaja kertoo mitä pitää tehdä ja pysyy sitten poissa ratsunsa tieltä. 
    2. Hevosen ymmärtäminen. Tämä liippaa läheltä edellisen kanssa, mutta on niin tärkeä asia että erotin sen omakseen. Jos opetuksessa keskitytään vain teknisiin asioihin ja siihen mitä paljaalla silmällä nähdään, voidaan aikaansaada pahimmillaan lopullisia haittoja. Opettajan täytyisi osata nähdä tilanteet hevosen kautta, ja välittää tämä kyky myöskin oppilaalleen. Hän välttää vähentämästä hevosen oppimiskykyä stressaamalla, pyrkien pitämään ratsukon rentona. Hän ei yritä edetä liian nopeasti, eikä painosta hevosta — eikä myöskään ratsastajaa — liikaa.
    3. Ratsastajan ymmärtäminen. Opettajalla täytyy olla empatiakykyä myöskin oppilaitaan kohtaan. Hän osaa suhteuttaa opetuksensa sopivaksi niin räväköille kuin aroillekin ratsastajille, ottaen huomioon heidän vahvuutensa ja heikkoutensa sekä myös fyysiset ominaisuutensa. Hyvä opettaja ei yritä saada kaikkia oppilaitaan samaan muottiin. (Eikä hyvä oppilas kaikkia opettajia!)
    4. Kokemus. Huomaa, että kokemus ei välttämättä korreloi käytyjen koulujen kanssa. Tiivistäen vanhaan sanontaan, mestarin ja aloittelijan ero on se, että mestari on epäonnistunut tuhansia kertoja enemmän. 
    5. Koulutus. Viimeisenä ja vähäisimpänä, mutta ei silti aivan hyödyttömänä. Opiskelleella opettajalla on taito suunnitella opetus hyvin, hän tietää lakikiemurat ja mitä voi tehdä ja mitä ei, osaa toimia tilanteissa ja myös lukea tilanteita paremmin. Samat taidot voi omaksua toki vuosikymmenten aikana, mutta käymällä muutaman hassun vuoden koulutuksen säästää paljon omaa energiaa ja aikaa— miksi turhaan junnata, jos opettaminen on intohimo?
    Kun kaikilla on hauskaa, ei oppia voi estää! :>

    maanantai 30. lokakuuta 2017

    Ahaltek, ei mikään pelkkä kiiltokuvahevonen!

    On aivan mahtava huomata miten ahalteket ovat päässeet ns. "pinnalle", niin Suomessa kuin maailmallakin. Varsinkin Staran artikkeli on pyörinyt suhteellisen paljon somessa.

    Muttamutta.

    © Pascal Mouawad
    Miksi kaikkialla täytyy olla esillä juuri tämän saman orin, Ak Gezin, samat kuvat? Juu, onhan se komia kuin mikä, kaunis helmenhohtoinen cremello vinttikoiramaisella aavikkojuoksijan kropalla, ei ihmekään että oli vuotensa (2012) Northern Star-voittaja, julistettu jopa (epävirallisesti?) maailman kauneimmaksi hevoseksi. Mutta kun siinäpä se onkin: suurin osa ahaltekeistä eivät ole yhtä mieleenpainuvia, ja silti ne ovat aivan yhtä oikeellisia ahaltekejä. Vaarana on että ihmisten mielikuvat rodusta perustuvat näihin kiiltokuviin, niin että sitten kun he tapaavat/näkevät teken muualla, tuleekin pieni pettymys: eihän tuo näytä yhtään ahaltekeltä! Se ei ole yhtä siro/hohtava/eksoottinen/kalju!

    Ahaltekejä on moneen lähtöön. Suku ja perimä vaikuttavat, samoin elinympäristö ja -olosuhteet sekä ympäröivä kulttuuri, käytöstä puhumattakaan. Pitkällä, laihalla rungolla ei isoissa luokissa kisata, eli varsinkin ne +120 cm/Int I tason ahalteket ovat auttamatta puoliverimäisiä, enemmän tai vähemmän, jo pelkästään vaadittavan lihaskunnon vuoksi. Plus kokemuksen karulla rintaäänellä; kuivakroppainen ahaltek Suomessa -> et uskalla käydä sen kanssa missään, koska tässä liikalihavien hevosten luvatussa maassa sinut polttomerkitään heti eläinrääkkääjäksi, eihän hevosparka saa tarpeeksi ruokaa...

    Alle heittelen kuvia ahaltekeistä, kaikki puhtaita, DNA-testattuja sellaisia. Aivan yhtä arvokkaita, autenttisia ja alkuperäisiä. Turkmeeniaarteita jokainen. ♥

    ori Dargan

    ori Melok
    tamma Fuksiya

    tiistai 3. lokakuuta 2017

    Hevonen ja sääolot (taas loimituksesta!)

    Otsikko kertonee kaiken aina ajankohtaisesta sisällöstä, joka on pitkälti vain omiin mielipiteiisin ja kokemuksiin nojaavaa.

    Ajatus ei nyt oikein juokse, mutta aihe oli pakko päästä purkamaan justiinsa nyt eikä kohta. Joten kiitos ja anteeksi jo etukäteen tekstin tökkimisestä. :D
    © Jenni Autere


    Vesisade

    Kesäinen sade ei hevosta haittaa, enemmänkin varsinkin kesäihottumapollet tuntuvat siitä nauttivan. Jos sade kuitenkin kestää päiväkausia eikä hevosilla ole laitumellaan mitään kunnon suojaa, voivat herkimmät kaivata sadeloimea.

    Sen sijaan kylmä, mahdollisesti viimainen sade — joita varsinkin näin syysaikaan riittää ja tänäänkin inspiroi minua tämän tekstin kirjoittamaan — on ehkä kurjin mahdollinen sadetyyppi. Jos vettä piiskaa taivaalta enemmän kuin muutaman kuuron verran, heitän loimen niskaan kaikille niille jotka eivät pääse pihattohalliin pakoon tuulta ja vettä. Kylmänarimmat saavat jopa topatunkin sadeloimen niskaan, karaistuneemmillekin laitan yleensä ainakin vuorettoman sadeloimen: jos tuuli on niin kova että se paljastaa eristävän karvakerroksen pintakarvojen alta, ei edes pörröisinkään issikka voi estää sen ja ihon kastumista ja palelemista.

    Lumisade

    Lumi on hevosille paljon mukavampi olomuoto kuin vesi, mikäli ei lasketa loskaista räntäsadetta joka kuuluu vielä edelliseen kylmään kastiin. Hyvän talvikarvan kasvattavat hevoset eivät tarvitse loimea ulkoillessaan: niiden karva on niin pitkää ja tuuheaa, että ihon, eristekerroksen ja päällyskarvan väliin jää paljon kuivaa ilmaa ja kädellä kokeiltaessa hevosen iho on lämmin vaikka päällyskarva olisi aivan hyhmäinen. Lumen pieni kasaantuminen hevosen selkään on hyvä merkki: silloin karva eristää niin hyvin, ettei hevosen ruumiinlämpö pääse sulattamaan sen päällä olevaa nietosta — eikä nietos kylmentämään hevosta. Toki tässäkin tarvitaan hieman sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, voihan lunta myös tulla niin kovaan tahtiin ettei se yksinkertaisesti ehdi sulaa ja hevonen on pikkuhiljaa kylmettymässä sen alla... Mutta kirveestä veistäen, jos lauma issikoita seisoo hangessa tammikuisessa lumimyräkässä karvat jäisessä hyhmässä, ei ole vielä syytä huolestua heidän puolestaan. :)

    Pakkanen

    Hevonen sietää kylmää paljon paremmin kuin ihminen, eikä klippaamaton hevonen tarvitse normaaliolosuhteissa (eli ei alipainoa, lihasköyhyyttä, sairauksia tai huonoa karvaa) minusta loimea päälleen alle -10c kuivalla pakkasilmalla, kunhan sillä on vain tarpeeksi tekemistä/syömistä tarhassa. Moni hevonen pärjää varmasti vieläkin kovemmilla pakkasilla, yli -20c myös, ilman loimea. Turha loimitus itse asiassa vain kylmää hevosta enemmän, sillä loimi painaa karvan eristävää kerrosta littanaksi. Tästä syystä on myöskin syytä välttää useiden loimikerrosten pukemista ellei hevonen ole täysin klipattu: mitä enemmän painoa loimet tuovat, sitä vähemmän ihon lähin ja lämmittävin suoja eli oma eristekerros eläintä lämmittävät. Efekti on sama kuin omien talvikenkien valinnassa: kaikkihan tietävät että kannattaa ottaa sen verran isot kengät että niiden sisään mahtuu väljästi villasukat, kahdetkin. Jos ostaa liian tyköistuvat kengät, ei eristäviä ilmakerroksia ole riittävästi ja jalkoja alkaa paleltamaan.


    Helle

    Kylmän vesisateen jälkeen pahin sääolo hevoselle on lienee hellekelit. Hevonen sietää kylmyyttä paremmin kuin kuumuutta; nestehukka ja/tai liika auringonpaiste iskee nopeasti mikäli laitumella ei ole mahdollisuutta syvään varjoon. Vedensaannista on hyvä huolehtia ekstratarkkaan, vahtien että kaikki varmasti myöskin juovat osuutensa.


    Juna kulkee taas

    Tästä jatkuu! Minun piti lopettaa bloggaaminen 2019, ja sen teinkin. Kävipä kuitenkin niin, että Instagramissa tuli vähän väliä toivetta (vi...